Alkaa pikkuhiljaa olla jo mitta täynnä sairastamista, kissankarvoja, harmaita päiviä ja pimeitä iltoja. Olen väsynyt joka päivä kiristeleviin lihaksiin, kohmeisiin varpaisiin ja jäätävään sateeseen. Vuotavaan nokkaan, kuumaan kuppiin ja TV-sarjoihin. Ikävä on mukulakivisiä katuja, sandaaleita, aurinkolaseja. Kauppatoria vihanneskojuineen, katusoittajineen, puluineen ja lokkeineen. Jokirantaa. Päivää, jona otin tämän kuvan. Mutta jos jotain positiivista, niin aina silloin tälläin on valoisa päivä, kuten edellisestsä postauksessa todistettiin.
Ei minulla oikeastaan ole mitään mehukasta kerrottavaa arjestani, tälläkään kertaa. Täällä ei tapahdu mitään. Viimeisen kuukauden olen vain sairastanut, enkä edes tätä omaa lihassairautta tai hajonneita niveliä (ainakaan koko aikaa), mutta kaikkea muuta mahdollista, ruttoa ja spitaalia odotellessa. Sairasvuode ja Netflix ovat ajaa minut hulluuden partaalle, ja inspiraatio kärsii impotenssista. Siksi ei kovasti jutun juurta, eikä sattuneesta syystä kuviakaan tuhlattavaksi ole. Ollakseni luova, minun tarvitsisi päästä luontoon seikkailemaan. Miehen saalistaessa kaiken ruuan ja roskien mädäntyessä eteiseen lienee turha sanoa, etten jaksa edes mennä ulos. Hengittelen tuuletusikkunasta aina välillä raitista ilmaa, kun en yleensä jaksa käydä ulkona yhtään ylimääräistä.
Sitten kun koittaa se odottamani päivä, jolloin a) on välttämättömän pakko tehdä asia x, tai b) vointi on sellainen, että uskaltaa jonnekin melkein-pakolliseen lähteä, vaihdan pyjaman kunnon vaatteisiin ja nilkutan urheasti autolle. Hoidan asiat mahdollisimman nopeasti ennen kuin energia loppuu. Kotiin päästyäni pyjama takaisin päälle ja sohvalle lepäämään. Sairastus jatkuu. Jollain ironisella tavalla olen jo tottunut tähän, se on jo mukavuusaluettani.
Kerran viikossa kerään raajani, viimeiset ylpeyden ja terveyden rippeeni, tahdonvoiman sekä kaiken energian kokoon ja matkaan kimpsuineni ja kampsuineni ratsastamaan. Siitä toipuminen viekin sitten vähintään seuraavat kolme päivää, joskus jopa viikon, mutta mieli tarvitsee sitä.
Oma sohva on turvapaikkani, oma maailmani. Tietokone on suojakilpeni ja samalla yhteyteni ulkomaailmaan. Sanainen arkkuni on miekkani, jolla kuvittelen parantavani maailmaa kellistämällä pahan. Omassa maailmassa kaikki on hyvin. On hyvää lukemista, seuraa, musiikkia, tietoa ja viisautta, kaikki vain sormien ja ranteen liikkeiden päässä. On tyynyvuori, pyjama, mukava asento, hyvää syötävää ja kisu kainalossa. Oma maailma voi olla tänään tällainen, huomenna aivan toisenlainen. Se on joka päivä sellainen, kuin haluan sen olevan. Voin lukea blogeja, kirjoittaa niitä, väitellä keskustelupalstoilla, katsoa leffoja, opetella sivistyssanoja, opiskella islamia, historiaa tai hevosten käyttäytymistä, tai vain selata kauniita kuvia Tumblrista. Voin käydä virtuaalivisiitillä Versaillesissa, käydä läpi murhaajien elämänkertoja tai tutkia hevosten värigenetiikkaa ihan silkasta mielenkiinnosta, eikä kukaan katso kieroon, sillä siellä jopa on muita samanlaisia outolintuja. Oikein huonona päivänä katselemalla kissavideoita, tulee paremmalle mielelle.
Ymmärrän hyvin, miksi jotkut ihmiset koukuttuvat teknisiin laitteisiin. Ne antavat meille sen, mitä haluamme ja mitä tarvitsemme, silloin kun haluamme. Kaikki haluamamme on yhden Google- haun päässä. Itse jotenkin haluan ajatella, että jos olisi voimia ja energiaa, en viettäisi niin paljon aikaa tietokoneella. Parempivointisina päivinä, ja sellaisina jolloin on jotain tekemistä, en välttämättä edes avaa tietokonetta. Älypuhelimen tarkastan silloin tällöin, jos on tylsää niin useammin. En koe olevani riippuvainen, vaan antaisin tämän kaiken pois. Poistuisin somesta, jos voisin elää normaalia elämää. Tämä on kuitenkin se elämä nyt, sosiaalinen verkosto, koulu ja viihdyke samaan aikaan; realiteetti, jota suurin osa pitää ehkä outona, mutta ehkä se ei haittaa...
Sitten kun koittaa se odottamani päivä, jolloin a) on välttämättömän pakko tehdä asia x, tai b) vointi on sellainen, että uskaltaa jonnekin melkein-pakolliseen lähteä, vaihdan pyjaman kunnon vaatteisiin ja nilkutan urheasti autolle. Hoidan asiat mahdollisimman nopeasti ennen kuin energia loppuu. Kotiin päästyäni pyjama takaisin päälle ja sohvalle lepäämään. Sairastus jatkuu. Jollain ironisella tavalla olen jo tottunut tähän, se on jo mukavuusaluettani.
Kerran viikossa kerään raajani, viimeiset ylpeyden ja terveyden rippeeni, tahdonvoiman sekä kaiken energian kokoon ja matkaan kimpsuineni ja kampsuineni ratsastamaan. Siitä toipuminen viekin sitten vähintään seuraavat kolme päivää, joskus jopa viikon, mutta mieli tarvitsee sitä.
Oma sohva on turvapaikkani, oma maailmani. Tietokone on suojakilpeni ja samalla yhteyteni ulkomaailmaan. Sanainen arkkuni on miekkani, jolla kuvittelen parantavani maailmaa kellistämällä pahan. Omassa maailmassa kaikki on hyvin. On hyvää lukemista, seuraa, musiikkia, tietoa ja viisautta, kaikki vain sormien ja ranteen liikkeiden päässä. On tyynyvuori, pyjama, mukava asento, hyvää syötävää ja kisu kainalossa. Oma maailma voi olla tänään tällainen, huomenna aivan toisenlainen. Se on joka päivä sellainen, kuin haluan sen olevan. Voin lukea blogeja, kirjoittaa niitä, väitellä keskustelupalstoilla, katsoa leffoja, opetella sivistyssanoja, opiskella islamia, historiaa tai hevosten käyttäytymistä, tai vain selata kauniita kuvia Tumblrista. Voin käydä virtuaalivisiitillä Versaillesissa, käydä läpi murhaajien elämänkertoja tai tutkia hevosten värigenetiikkaa ihan silkasta mielenkiinnosta, eikä kukaan katso kieroon, sillä siellä jopa on muita samanlaisia outolintuja. Oikein huonona päivänä katselemalla kissavideoita, tulee paremmalle mielelle.
Ymmärrän hyvin, miksi jotkut ihmiset koukuttuvat teknisiin laitteisiin. Ne antavat meille sen, mitä haluamme ja mitä tarvitsemme, silloin kun haluamme. Kaikki haluamamme on yhden Google- haun päässä. Itse jotenkin haluan ajatella, että jos olisi voimia ja energiaa, en viettäisi niin paljon aikaa tietokoneella. Parempivointisina päivinä, ja sellaisina jolloin on jotain tekemistä, en välttämättä edes avaa tietokonetta. Älypuhelimen tarkastan silloin tällöin, jos on tylsää niin useammin. En koe olevani riippuvainen, vaan antaisin tämän kaiken pois. Poistuisin somesta, jos voisin elää normaalia elämää. Tämä on kuitenkin se elämä nyt, sosiaalinen verkosto, koulu ja viihdyke samaan aikaan; realiteetti, jota suurin osa pitää ehkä outona, mutta ehkä se ei haittaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti