Krooninen väsymys/uupumus ei välttämättä ole henkistä eikä se ole sama asia kuin masennus. Näin yksinkertainen asia, ja silti niin moni kuvittelee esimerkiksi minun olevan masentunut kun en jaksa mitään. Vaikka kroonisen väsymyksen syy on, useassa tapauksessa, fyysinen, sillä on silti psyykkisiäkin vaikutuksia. Luonnollisesti fyysinen olotila vaikuttaa henkiseen. Tässä tekstissä ajattelin hieman kertoa niiden kahden suhteesta toisiinsa. Kerron tätä oman kokemukseni ja kipututtujen kertomusten pohjalta, joten teksti ei välttämättä ole yhtenäinen minkään virallisen tiedon kanssa. Kerron, miten asiat itse koen.

Kroonista väsymystä voitaisiin - ja voidaankin - simuloida ja verrata valvottamalla vanhempaa pienen - kenties koliikista tai refluksista kärsivän, yöt suoraa kurkkua huutavan vauvan avulla. Jos vanhempi valvoo lapsen kanssa koko yön ja päivällä saa kenties muutaman tunnin torkut otettua, saattaa mennä elämä hiukan pimennossa eteenpäin, etenkin jos tilanne jatkuu pidempään. Kun väsymyksen aiheuttajaa - oli se sitten mikä tahansa - ei voida eliminoida ja huonojen unien karnevaali pääsee jatkumaan, on vain yritettävä selvitä, yö ja päivä kerrallaan ja toivottava, että huomenna asiat olisivat paremmin. Silloin yöllä, kun nouset kuolemanväsyneenä ties monennettako kertaa vauvaa lohduttamaan, yö tuntuu loputtomalta, ja elämä on sanoinkuvaamattoman raskasta.

Toisten väsymys paraneekin usein nukkumalla kellon ympäri. Aamulla olo on virkeä, elämä kivaa ja  jaksaa mitä vain. Kun väsymys johtuu kroonisesta sairaudesta, ei siihen uni auta. Sitä saattaa nukkua kellon ympäri yöllä, ja parisen tuntia päivällä, ja silti tuntuu, ettei vain virkisty. On yhtä väsynyt, kuin neljän tunnin yöunilla. On ihan sama, nukkuuko 12 vai 4 tuntia, sitä tulee ajatelleeksi. Ajantuhlausta.

Tähän väliin sen verran tietoa, että omat uniongelmani juontavat juurensa lihasongelmista. Kun lihakset ovat jatkuvasti virittyneessä tilassa eivätkä rentoudu lainkaan, keho ei lepää yöllä. Normaalisti nukkuessa kaikki tahdonalaiset lihakset rentoutuvat, ja tällöin myös keho saa tarvitsemansa levon. Minulla ne ovat yliliikkuvuuden vuoksi kehittyneet väärin ja vääriin asentoihin, ja rasittuneet väärin pitääkseen niveleni paikoillaan. Luonto on ikäänkuin keksinyt systeemin, jolla ihminen spagetin kaltaisine sidekudoksineen pysyy kasassa. Alkuun se on ollut tahdonalaista, mutta kun lihakset ovat olleet vuosikausia kivikovat jotta pysyisin koossa, en saisi niitä enää itse rentoutettua. Tästä syystä ei ole mukavaa nukkumisasentoa, on vain pyörimistä ja hyörimistä kunnes sitä on liian väsynyt enää liikkumaan. Keinonsa kullakin. Herätessä olo on kuin pahemman luokan krapulassa, tuntuu ettei aivotoimintaa ole koko yön aikana ollut lainkaan, ja joka lihas on kivikova. Ei jaksa nousta ylös vaan nukkuu ohi kellonsoiton ohi, tai jos sattuu heräämäänkin siihen, niin nukahtaa heti takaisin.

Kun puhun, että en jaksa, se tarkoittaa, että en oikeasti jaksa. Ihmiset väärinkäyttävät jaksamisen sanaa usein viitsimisen kontekstissa. Kroonisesti sairas jaksaa yleensä yllättävän pitkälle senkin jälkeen kun sanoo, ettei jaksa enää, mutta vitsi onkin siinä, ettei niin saisi tehdä. Monessa sairaudessa tulee tuntea omat rajansa, eikä itseään saisi rasittaa yhtään yli sen rajan. Arjessa niin joutuu usein tekemään, kesken kauppareissun ei voi heittäytyä makaamaan maahan, vaan kotiin saakka täytyy yksinkertaisesti jaksaa. Mutta täytynee myöntää, että kyllä sitä tulee omissa, ylimääräisissäkin touhotuksissa, esimerkiksi kavereiden kanssa, ylitettyä monesti omat rajansa kun ei viitsisi olla ilonpilaaja ja kertoa aina heti kun tarvitsee päästä lepäämään. Ystävät ovat aina kylläkin ymmärtäväisiä kun selitän, eli tämäkin on kai vain omasta kynnyksestä kiinni. Tai lähinnä halusta olla liian urhea vaikeuden edessä, jota ei pelkällä tahdonvoimalla voiteta.

Terveen ihmisen on ehkä vaikea kuvitella tilannetta, jossa voimat eivät todella riittäisi enää metriäkään eteenpäin. Kroonisesta väsymyksestä ja uupumuksesta kärsiville se on arkipäivää. Kuten myös se, että voi nukahtaa minne tahansa milloin tahansa, heti rauhallisessa tilanteessa saattaa alkaa unettaa. Sohvalle, joogamatolle tai ruokapöytään, ja nukkua muutaman tunnin. Elokuvien katsominen väsyneenä on kutakuinkin mahdotonta, koska vähässä valaistuksessa ja aktiivisuuden ollessa alhaisena univelka alkaa painamaan päätä. Pehmeällä sohvalla, lämpimän viltin alla on hyvä nukkua.

Jatkuva väsymys vaikuttaa paitsi mielentilaan, myös itsetuntoon. Väsyneenä tuntee itsensä heikoksi, saamattomaksi, laiskaksi, ja ennen kaikkea, epävarmaksi itsestään. Maailma tuntuu kaatuvan niskaan, mikään ei ota onnistuakseen. Väsyneenä jokainen ihminen on pessimisti. Väsyneenä ei välttämättä pysty olemaan se ihminen, joka haluaa olla. Koska on väsynyt eikä jaksa.

Mitä ikinä väsyneenä tunteekaan, sitä pitäisi pohtia uudelleen päivänvalossa hyvänä päivänä. Merkittäviä päätöksiä ei tule tehdä väsyneenä, koska hyvänä päivänä ne eivät todennäköisesti olekaan enää oikeita päätöksiä. Ne vain tuntuvat oikeilta siinä hetkessä, jolloin kaikki on mustaa, eikä tunnelin päässä näe valoa. Väsyneenä kaiken näkee ihan eri tavalla, kun negatiiviset lasit silmillä.

Se, että elämä tuntuu menevän joskus täysin päin helvettiä, mutta se ei tarkoita, että se todella menisi ihan niin huonosti, kuin sillä hetkellä tuntuu. Jatkuvasti väsyneenä sitä elää kuin negatiiviset lasit silmillään, kaiken näkee huonompana kuin asiat oikeasti ovat. Ja se on mielestäni täysin inhimillistä. Se ilkeä tunne siitä, että asiat ovat päin helvettiä, on vain kertomus ihmisen tuntemuksista, ei välttämättä kertomus siitä, miten ne asiat oikeasti menevät. Siinä hetkessä se tuntuu vain niin todelliselta. Valitettava totuus on, että tunteemme meitä kutakuinkin kontrolloivat - eivätkä ne tietyssä pisteessä kuuntele enää järkevää ajattelua. Ei se välttämättä ole sitä, että elämä on helvettiä, se on sitä, että on väsynyt.

Hyvällä itsetuntemuksella oppii ajan myötä tuntemaan, mitkä tunnetilat johtuvat ulkoisista tekijöistä, ja mitkä ovat vain mielemme luomia tunteita, jotka ovat todellisia vain siinä hetkessä kun tekee mieli kaatua sänkyyn ja nukkua sata vuotta.

Uni ja lepo on kuitenkin ihmiselle elintärkeää ja korvaamatonta - ainoa ratkaisu on siis levätä ja yrittää muilla keinoin parantaa oloaan. Suuressa osassa sairauksia riittävä lepo on kaiken a ja o, ja sitä suuremmalla syyllä, riittävästi nukkumalla osoittaa rakkautta itseään kohtaan. Mikään ei saisi yliväsymyksen hetkellä mennä sen univajeen korvaamisen yli. Tiedän, etten ole itse tässä malliesimerkki, mutta tässä tapauksessa minulla aika paljon omakohtaista on kokemusta asiasta. Viimeiset kolme vuotta olen vain ollut väsynyt. Päivät, joina tunsin itseni oikeasti virkeäksi, on laskettavissa yhden käden sormilla. Minun on vain ollut pakko rakentaa elämäni jaksamiseni ympärille, tehdä kaikki sen ehdoilla. Arki toimii, kun saa unta edes nipin napin riittävästi ja voi olla niin virkeä kuin näissä olosuhteissa on mahdollista. Itsensä liialla rasittamisella ei pitkälle pötkitä.

Ikävin asia siinä kuitenkin on, että väsymyksen jatkuessa pitkään, tähän väliaikaiseksi tarkoitettuun tilaan alkaa tottumaan. Sitä luulee olevansa pessimistinen ihminen, mutta onkin vain rättiväsynyt optimisti joka on taistellut väsymystä vastaan liian pitkään. Joskus on ihan okei vain levätä ja voimaantua, kunnes on parempi olo. Kai minä tässä yritän sanoa, että jokainen on väsyneenä luovuttaja. Aurinko nousee silti uudelleen joka ikinen aamu.

Tuomiokirkossa kaikuu

Kuvat ovat hieman hämäriä lahjattoman kuvaajan ja hämärän valaistuksen vuoksi. Kierros Turun tuomiokirkossa oli kuitenkin erittäin antoisa. En olisi voinut uskoa, että sisällä voi olla niin tunnelmallista ja kaunista. Erityisesti ihastelin kattoholveja. Viidenneksi viimeisessä kuvassa näkyykin kaunein niistä, joka on melkein yhtä kaunis kuin oikea tähtitaivas. Silmiini osui myös kaikenlaista pientä ja kaunista, taitoa vaatineita yksityiskohtia. Kuvissa näkyvä lasitaide on vaatinut huikeaa osaamista, lattiaan kiinnitettyjen renkaiden käyttötarkoitus mietityttää ja kappelien portit ovat uskomattoman koristeellisia.

Mitä kaikkea nämä seinät ovatkaan vuosisatojen saatossa nähneet ja kuulleet. Tuhansia ja taas tuhansia rukouksia, itkua ja iloa. Syntiä ja siunauksia, sotaa ja rauhaa. Elämää ja kuolemaa. En kestä, miten mielikuvitus lähtee laukkaamaan. Tuolla tulen käymään kyllä toistekin, joskus sitten paremmalla ajalla.

Se aika vuodesta

 
Huuruinen aamu valkenee. Sinapinvärisestä villatakista ja polveen saakka ulottuvista villasukista huolimatta vapisen kylmästä herätessäni. Kääriydyn peittooni, käännän kylkeä ja huomaan, että mies on lähtenyt jo töihin. Vedän hänenkin orvoksi jääneen peittonsa päälleni, käännän taas kylkeä ja nappaan kännykän yöpöydältä. Puhelimen sääsovellus näyttää -4 celsiusta. Somea ja uutisia selatessani kissa tulee rintamukseni päälle leipomaan, ruokakuppi on ilmeisesti tyhjä.

Kun lopulta saan itseni vällyjen välistä ylös ja kissalle ruokaa, laitan Gossip Girlin pyörimään Netflixistä, keitän muumiteetä ja syön mysliä, johon on ripoteltu sekaan auringonkukan-, ja pellavansiemeniä. Pesen pari koneellista pyykkiä, tiskaan ja imuroin. Perhana kun olohuoneen persialaismatto kerääkin kissan karvaa.

On todella sääli, että nukun helposti myöhään. Aamut ovat parasta aikaa päivästä, sillä saa aikaa herätä auringon mukana, ehtii tehdä askareet ennen päivän lepohetkeä/nokosia. On kirottua olla sekä aamuihminen että iltaihminen. Touhukkaampi aamulla mutta virkeä ja fiksuimmillaan auringonlaskun jälkeen. Univelkaa kertyy väistämättä, eikä se ainakaan edistä paranemisprosessia.

Paranemis mitä? Joka aamu saan muistuttaa itseäni siitä, että minulla on mahdollisuus tulla kuntoon. Ajatus siitä saa minut aamuisin ylös sängystä, vaikka olisi kuinka väsynyt, kipeä ja kankea. Ehkä itsekäs ajatus, mutta tällä hetkellä haluan vain tulla kuntoon. Ihmisriekaleena en voi parantaa maailmaa vaan tällaisena olen sille vain rasite kuten itsellenikin, ja yritän oikeuttaa tämän maallisen haluni sillä.

Mutta vaikka ennuste onkin parantunut, unettomat kipuyöt ovat taas täällä. Aina edes lämpimästi pukeutuminen ei siinä auta. Yöllä sitten vain valvotaan, popsitaan kipulääkkeitä ja yritetään saada aika kulumaan. Säryt ovat jaloissa 8-9 luokkaa, välillä vihlaisee niin, että on pakko purra hampaat yhteen ettei huuda. Tälläkin hetkellä, kun tätä tekstiä suollan. Yritän ajatella, että se ei tule aina olemaan tällasta, että ehkä joskus tosiaan helpottaa kuten minulle luvattiin.

Näin muuten on kyllä tapahtunut vain mukavia asioita - ainakin suurin piirtein. Edellisessä postauksessa kerroinkin jo uudesta diagnoosista, mutta en vielä tainnut kehaista kuinka kiva oli Helsingin reissulla nähdä paria tärkeää ystävää jotka ovat samanlaisia maailmanparantajia kuin minä itse. Vietin heidän kanssaan laatuaikaa, seikkailin yksinäni kaupungilla, ja minulla tuli jopa ikävä kotiin länsirannikolle, ensimmäistä kertaa. Helsinki on kiva ja kulturelli paikka käydä ja viihdyn kyllä siellä, mutta siellä en tunne oloani kovin kotoisaksi kuten monessa muussa Suomen kaupungissa joten siihen se sitten jääkin. Jotain sieltä puuttuu, en jäänyt leikittelemään ajatuksella Helsinkiin muuttamisesta. Älkää nyt stadilaiset teilatko mutta en varmaan sopeutuisi kehäkolmosen sisäpuolelle.

Joka tapauksessa, jatkaakseni niistä mukavista tapahtumista. Kaksi ystävääni maalta tulivat luokseni lyhyellä varoitusajalla juuri kun olin ehtinyt luopua toivosta, ettemme näkisi tänä kesänä. Vaikka viime vuosina olemme ehkä etääntyneet hieman toisistamme ja meillä on ollut kiireitä, tällä kertaa jokin sinetöityi; olemme edelleen hyviä ystäviä. Ja me nauroimme vatsamme kipeäksi. On aina yhtä helpottavaa saada selvyys ihmissuhdesotkuihin, olivat ne mitä tahansa. Uskon, että ystäväni tuntevat samoin. Muutenkin, ihmisten kanssa on mennyt viimeaikoina yllättävän hyvin. 

Tyytyväinen olen myös siihen, että saimme aikaiseksi hankkia kunnon kirjahyllyn jonne mahtuu kaikki kirjat. Siitä, miten luonto on niin kaunis ja siitä, miten aurinko paistaa joka päivä. Miten kameran muistikortti on täynnä kivoja kuvia joita saan tänne pikkuhiljaa julkistaa. Ratsastustunneilla on mennyt erityisen hyvin, viime kerta oli suorastaan menestys vaikka edelleen ongelmani tahtoo olla lihasten jännittäminen, kuten kyllä muuallakin elämässäni on tullut ilmi. Yritän joogailla, voinnille lienee parasta olla kuitenkin ylinotkea kuin kankikaikkonen. Yllättävää kyllä, myös kurdimiehen kanssa, on ollut kummallisen tasaista ja seesteistä, ainakin sen jälkeen kun se osti mulle auton. Ehkä jopa pahaenteisen seesteistä. Katsotaan mistä seuraavaksi tuulee.

Muut ovat jo päässeet arkirytmiin taas kiinni, minä en ole oikein edes ehtinyt virittyä vielä sellaiseen koska arki jatkuu samanlaisena kuin koko kesän. Iltatöitä, ratsastustunteja, kilpureiden treenaamista ja päiväunia kissa kainalossa. Taidan elää vieläkin kesäistä, epäsäännöllistä ja kohdallani myös erityisen kuluttavaa ja kallisarvoista elämää. Kesällä sitä voineekin riekkua, syödä mitä sattuu ja tehdä asioita vain koska voi, mutta syksyllä ja talvella, kun energiaa on vähemmän ja kipuja enemmän, pitäisi ehkä alkaa vähän miettimään ennen kuin polkee itsensä syvemmälle suohon. Ehkä tässä tilanteessa on vain kannattavampaa kaivaa ne neuleet ja villasukat esiin, keitellä teetä ja tilata nettiantikvariaatista vähän lisää kirjoja. Niellä kiltisti Möllerit ja ne kipulääkkeet ainakin toistaiseksi ja yrittää edes etsiä joku sopusointu arkirutiinien ja pakko soveltaa kun on huono päivä- asenteen väliltä. 

Kuitenkin, syksy on ihan kiva.

Vaikka hävinneenä lähdinkin

Tässä mä kuitenkin oon. Valmis palaamaan ja voittamaan.

Mitä jos tänään kerron teille, että minulla ei ole Ehlers-Danlosia. Minulla ei ole väsymysoireyhtymää. Minulla ei ole fibromyalgiaa. Kuin elinkautisen saanut olisi päässyt vapauteen. Olen vapaa. Sisäisen realistini ääni: Niin siis tämän uusimman fysiatrin mukaan.

Hänen mukaansa minulla on väärin kehittyneet lihakset, joista osa on pahasti alikehittyneitä toimii vahvasti korvaten niitä alikehittyneitä. Vahvat ja heikosti vaikuttavat lihakset eivät osaa toimia yhdessä. Lihaksistoni tärkein työ on murrosiästä saakka ollut pitää niveleni paikoillaan, ja niiden muut tehtävät ovat vuosi vuodelta vain vähentyneet. Jos liikun, lihakset väsyy, sitten lakkaan liikkumasta, sitten tulen entistä kipeämmäksi. Sitten kun liikun, tulee taas kipua ja kierre on valmis. Tällaista se on viimeiset 5 vuotta suurinpiirtein ollut, tasapainottelua kivun ja kivun välillä.

Koska ne vahvemmat lihakset ylikuormittuvat ja väärällä tavalla, ne ovat luonnollisesti totaalisen umpisolmussa juuri siitä syystä. Niiden jännittäminen ei ole enää edes tietoista vaan alitajuista, enkä osaa rentouttaa niitä lainkaan. Ensiksi, täytynee siis hoitaa lihaksia ja sitten vasta sitä mielen rentoutusta.

Hyvällä lihashuollolla minusta voi siis kuulemma - edes yhden ihmisen mielestä - saada vielä ihmisen joka jaksaa elää. Se vaatii laadukasta fysioterapiaa jossa ymmärretään kehoni ongelmat suhteuttaen ne yliliikkuvuuteen, liikemalleihini ja jaksamiseeni. Yliliikkuvuus ei tietenkään lähde pois, mutta oloani voidaan vielä helpottaa. Aikaa ja kärsivällisyyttä, sekä osaavia ammattilaisiahan se vaatii, mutta toivoa ei siis ole syytä menettää.

 Eikä sillä, oli minulla EDS-tyyppisiä piirteitä kuten ihon venyminen, kuulas ja kuminen iho sekä verenpurkaumat ja mustelmat, jotka ovat hyvin tyypillisiä EDS:ssä. Kriteerit eivät kuitenkaan täyty, eikä tässä vaiheessa ole syytä sitä epäillä kun on todennäköisempi ja myöskin loogisempi selitys oireilleni. Fibromyalgiapisteitä ei ole enää olemassa. Väsymysoireyhtymään ei ole tarpeeksi näyttöä. 

Vaikka synnynnäinen vika sidekudoksissa - hypermobiliteetti - ei lähdekään minnekään, on ennen kaikkea suuri helpotus saada tietää, ettei minulla olekaan kroonista sairautta, sillä yliliikkuvuudelle parempaa lääkettä ei olekaan, kuin hyvä lihaskunto, ja jos uupumukseni ja kipuni eivät johdukaan fibromyalgiasta, vaan lihasten huonosta hapesta, on minulla siihen mahkuja.

 Eikä silläkään, etten olisi ollut myös tätä uutta diagnoosia kohtaan skeptinen. Liikaa hymisteleviä kyllä-se-siitä-kun-vaan-liikut-ja-syöt-buranaa- lääkäreitä joiden lausunnoista jää aina jotain hampaankoloon, liikaa syyttelyä luulosairaudesta, liikaa vääriä diagnooseja (kärsin luottamuspulasta lääkäreitä kohtaan). Ensimmäinen tunne, joka tuli mieleen, oli epäluulo. Sen jälkeen, asteittain löysin sisimmästäni taas optimistisen minuuteni, joka kuiskasi että niin kauan kuin ei varmaan tiedetä niin täytyy toivoa. Ja sitten päätin tehdä niin. En voi vastustaa kiusausta yrittää taas parantua, se on vaan aina se houkuttelevin tie.

Haaveilen jo siitä, kuinka kehoni solmut aukeavat, saan jättää lääkkeet pois, saan keskittymiskykyni, yöuneni ja virtani takaisin, en ole enää joka päivä kipua nahkaan käärittynä, vaan saan elää normaalihkoa elämää ja voin jopa ehkä vielä nauttia siitä jonain päivänä. En minä nytkään elämää vihaa, mutta valehtelisin jos sanoisin, että rakastan sitä. Sanotaan, että siedän sitä.

Sairauteni on minulle paljon velkaa. Koen kärsineeni paljon sen vuoksi. Olen yrittänyt hyvällä ja pahalla, mutta aina ollaan päädytty kipuun, lähtöpisteeseen. Koko tänä aikana olen käyttänyt omasta pussistani suuria määriä rahaa lääkäreihin, lääkkeisiin ja ihmehoitoihin toivoen ihmeparantumista, jota ei ole tapahtunut.

Hyvä muslimi hyväksyisi asian, ja kiittäisi silti Jumalaa siitä että on elossa. Minä taas olen maannut lattialla toivoen, että pääsen pois tästä maailmasta mieluummin, kuin kärsin. Vaikka kuinka olen yrittänyt, en tiedä voinko sanoa koskaan hyväksyneeni sitä, että olen sairas. Sen olen sisäistänyt, että tämä sairaus on minun elämäni koettelemus, ja sen, ettei Jumala ole toivomuskone vaan Hän toimii siten kuin Hän tietää, että on paras. Olen vain kuvitellut, että jos teen asioita tietyllä tavalla ja sinnikkäästi, voitan lopulta tämän sairauden. En ole ihminen, joka antaa periksi, olen ennemminkin ihminen joka tekee mitä vaan sen eteen, mitä haluaa. Hyvällä tai pahalla. Enkä sano että se olisi hyvä ominaisuus, mutta nämä vuodet ovat siis olleet yhtä odottelua, että joko paranen.

Pessimisti-minuuteni sen sijaan huutelee, että muistathan mitä viimeksi kävi. Putosit korkealta ja se sattui kamalasti? Mutta jos nyt unohdamme hänet tällä kertaa. Nyt täytyy satsasta kaikki peliin, joko voitto tai tappio. Jos tämä ei toimi, hyväksyn kipuni ja antaudun. Mutta jos tämä toimii, olen fysiatrille x onnellisuuteni velkaa.

 

Itseni ja muiden takia, olisi houkutteleva ajatus olla joskus melkein terve. Itsetuntoni on kärsinyt fyysisestä heikkoudesta, ja voimattomana tunnen olevani hyödytön, kun en selviä edes arkisista askareista, saati sitten haaveammatistani. Alemmuuskompleksi on tullut tutuksi, ehkä henkistä epävarmuuttani on tarvinnut paikata fyysisellä varmuudella, ja nyt kun sitä ei ole, on vain epävarma minä ilman turvaköysiä. Ehkä tämäkin juontaa juurensa koulukiusaamisesta, että tarvitsee olla fyysisesti vahva, jotta kokee selviävänsä vaikeuksista. Enää ei tarvitse puolustaa itseäni voimalla, väkivallalla, henkisellä tai fyysisellä, mutta itsesuojeluvaisto vaatii silti hapuilemaan kättä pidempää, kuvainnollisesti tietenkin. Eihän kukaan kimppuuni ole hyökkäämässä, ja sanallisessa mittelössä pärjään kyllä tarvittaessa. Tai sitten tämäkin johtuu siitä, että yleisesti ottaen pelkään miehiä, koska minulla ei ole ennen miestäni ollut normaalia luottamussuhdetta miespuoliseen henkilöön ja minulla tarvitsee uhkaavan tilanteen varalta olla fyysistä voimaa jotta voin puolustautua. No, nyt taas takerruimme lillukanvarsiin. Asiaan. 

Ostoslistalla on kinensioteippiä, tukisukkia, painepukuja, jumppausvälineitä, sauvakävelysauvat, paljasjalkakengät. Kaapissa on jo sekä ihmisten että hevosten linimenttiä, säärystimiä ja ideaalisiteitä. Nyt mä ihan oikeasti yritän. Vaikka joku läheiseni olisi epäluuloinen uutta diagnoosiani kohtaan ja vaikka yleensä haluan kuulla ihmisten ajatukset suoraan, pyydän, ettei kukaan nyt pudottaisi minua maanpinnalle vaikka olisitte eri mieltä. Taidan tarvita juuri tämänkaltaista endorfiiniryöppyä juuri nyt.