Viime viikonlopusta toipuminen on vienyt aikaa (ja oli myös pienoisia teknisiä ongelmia saada puhelinkuvista kollaasi ja sopivankokoisena, -laatuisena ja -muotoisena se tänne). Siitä syystä sain nyt vasta aikaiseksi postata viikonlopusta. Rakkaat ystävät matkustivat meille, söimme itsemme ähkyyn kaikenlaisia herkkuja joita saan nyt ihailla vyötäröllä, nauroimme vedet silmissä päättömille jutuille, pelasimme korttia monta erää, juttelimme kaikki kuulumiset läpi, leikitimme sekopäistä kissaa ja kävimme lauantaina keilaamassa, jonne köytin itseni ideaalisiteillä kasassa pysyäkseni.

Vaikka nyt väsyttää varmasti vielä monta päivää kaiken tämän jäljiltä niin näin hauskaa minulla ei ole ollut pitkään aikaan. Ehkäpä nyt pääsen yli tästä jonkinasteisesta kaamosmasennuksesta jota olen potenut koko talven, ja jaksan puksuttaa kevääseen saakka. Vaikka toki nyt helmikuun lopulla on jo enemmän energiaa kuin oli joulukuulla, silloin meinasi usko loppua. En tiedä onko se enemmän fyysistä vai psyykkistä, koska inhoan kylmää, pimeää ja märkää talvea.

Jokaiselle varmasti tulee tällaisia tuntemuksia jossain vaiheessa talvea, että tahtoisi etelään, minulla on nyt vakavanlainen matkakuume jonnekin missä paistaa aurinko, paikalla ei ole juurikaan väliä. Rahasta on kuitenkin meidänkin talouden ulkomaanmatkat kiinni. Pärjäämme kyllä, mutta ylellisyyksiin ei ole varaa. Eikä se oikeastaan ainakaan minua harmita muutakuin tässä asiassa, että joudun vain nöyrästi tarpomaan tuolla loskassa kohti kevättä ja kuunnella ihmisten sepustuksia Roodokselta, Kanarialta tai Alanyasta. Iskee väkisinkin kateus kun vapisee kylmästä bussipysäkillä.

Kevään aikana olisi kiva käydä edes päivän reissulla Tallinnan wanhaan kaupunkiin tutustumassa ja räpsimässä kuvia, sillä kesällä mies lähtee todennäköisesti armeijaan, sinä aikana vietämme lomilla luultavasti mieluumin aikaa kotona nyhjäten kumpanenkin.

Mitä alarivin oikeanpuoleiseen kuvaan tulee, niin kirjoittajaa sen kummemmin arvostelematta sanon siitä itseni irti. En ole sellaista puhallusta nähnytkään, joka kipuun tai köyhyyteen auttaisi, mutta antaapi tulla vain jos sellainen löytyy, täytän nimittäin kriteerit.

Etsimme uutta asuntoa, mies hieroo bisneksiään ja minä yritän löytää elämälleni suunnan. Hän haaveilee jostain isosta ja monimutkaisesta, minä jostain pienestä ja yksinkertaisesta. Välillä puhallamme täysin eri hiiliin, välillä samoihin. Välillä katoamme toisiltamme vaikka olisimme fyysisesti vierekkäin, ja välillä taas olemme kuin paita ja peppu. Välillä ymmärrämme toisiamme ilman sanoja, ja toisinaan siihen tarvitaan tuhansia sanoja emmekä silti ymmärrä lainkaan mitä toinen yrittää sanoa. Mutta ei kukaan ole sanonutkaan, että rakkaus olisi aina täydellistä, eikä sen tarvitsekaan. Se voi olla yksi niistä epätäydellisistä mutta ihanista asioista maailmassa.

En olisi uskonut tätäkään päivää näkeväni, että kurdi tulee kotiin kirpputorikassin kanssa, mutta niin kävi juuri. Ja se kun on aina nyrpistellyt nenäänsä jos olen ostellut kirpparikamaa, joskin viime aikoina tottunut siihen ja jopa kehunut muutamaa ostamaani vaatetta. Matkaan oli miehellä tarttunut kaunis ryijy, puinen lautanen/tarjotin ja jyrsijälle tarkoitettu puinen putki. En tiedä tietääkö hän että se on jyrsijälle, jollaista meillä ei siis ole eikä tule ainakaan kissan kanssa, mutta en informoi vielä, haluan nähdä ensin mihin tarkoitukseen mies on sitä meinannut. Tästä tulee hupaisaa!

Lämpimämpinä ja aurinkoisina päivinä on onneksi ilmassa jo tuulahdus kevättä.

Tässäkään postauksessa ei liiemmin ole mitään pointtia tai järjen hiventä, mutta tarvitseeko aina ollakaan? Jospa vain postaan kun haluan postata, enkä odottele että on varsinaisesti jotain kerrottavaa, kun tunnetusti elämässäni ei paljoa tapahdu? Joskus on omasta mielestäni kiva postata muuten vain ajatuksiaan, kenellä sitä aina olisi jotain asiaa tai mehukasta kerrottavaa? Ei mulla ainakaan.

Talven ihmemaa

Sinä kauniina päivänä, jolloin suurin osa asioista meni piippuun ja josta mainitsinkin edellisessä postauksessa, kävin siis vähän seikkailemassa kameran kanssa.

Elämääni kuuluu nyt virallinen HMS eli hybermobiliteettisyndroomadiagnoosi, "melkolailla haittaava yliliikkuvuus nuorella naisella ja krooninen kipu- ja uupumusoireyhtymä", lähete fysiatrian polille lisätutkimuksiin, työkokeilun päättyminen, Mobic sekä resepti Isoon Pahaan Lyricaan. Ja lääkärin rohkaisevat sanat jotka täytyy pitää mielessä mustina hetkinä;

"Kyllä me sut vielä kuntoon saadaan tavalla tai toisella."

Onnea on ihanat ihmiset ympärillä. Rakastaminen. Auringonpaiste. Pakkasessa punoittavat posket ja huuruava hengitys. Kauniit hevoset. Maisa- kissa raahaamassa sukkiani kakkalaatikkoonsa, sinkoilemassa hölmösti leivinpaperista pyöritellyn palleron kanssa, kurkkimassa postiluukusta tai muuten vain hölmöilemässä. Hyvät kirjat ja viihdyttävät sarjat ja elokuvat. Koti-illat rakkaan ja katin kanssa. Se, kun on edessä taas jonkin aikaa mitääntekemättömyyttä ja lepoa. Nyt ei tarvitse hetkeen tietää mitään, tehdä mitään muuta kuin ottaa rauhallisesti. Vihdoin hieman aikaa jonka saan omistaa itselleni.

Arkisia haaveita

Näiden mustien, raskaiden ja masentavien päivien keskelle mahtui yksi aurinkoinen, virkeä ja onnellinen päivä, kun kaikki oli hyvin. Taivas korkealla, kamera kädessä, sydän täynnä rakkautta ja  pää täynnä haaveita. Sellaiset päivät pitävät meidät kiinni elämässä kaiken harmaan keskellä.

Koko ajan on kiire jonnekin. Ja sen lopun ajan mitä ei ole kiire, ja vähän silloinkin kun olisi, lepään ja kerään voimia. Aamut ovat kuitenkin ehdottomasti kamalimpia. Oi kuinka ihanaa olisi saada uni joka ilta kello 22, herätä lintujen lauluun kello 8, peseytyä ja istua aamupalapöytään lukemaan uutiset ja selaamaan sosiaalinen media läpi. Syödä aamupala, siivota keittiö ja sen jälkeen kaikessa rauhassa tehdä lähtöä töihin. 

Todellisuudessa herään rähjäisenä kuin peikko puoli tuntia aikataulusta jäljessä siinä olotilassa kuin olisi vuosisadan krapula vaikken monestakaan syystä juo lainkaan. Mietin ensin sängyssä kuka olen, missä maassa ja mikä on valuutta. Joku tassuttelee vatsan päälle kurnaten ja tekisi mieli kiljua kun mahassa on niin kipeitä kohtia. Jaahas, mulla on näköjään kissa ja tuo on vissiin mun mies. Onpas karvainen. Tuntuu siltä etten ole nukkunut ollenkaan, voin pahoin ja olen ihan kippuralla käppyrällä puolet raajoista tiedostamattomassa tilassa ja ne loput kramppaavat pirusti. Lopulta kampean itseni vaivanloisesti istuma-asentoon sängynlaidalle ja selaan kuitenkin sen sosiaalisen median ja yritän palauttaa sen valuutan mieleeni edelleen. Moiskautan pusun Sen Karvaisen poskelle.

Vaikka yrittäisin kuinka hiljaa hipsiä sängystä ylös niin viimeistään noustuani seisomaan parketilla alkavat varpaat paukkua kuin riisimurot konsanaan, ja Se Karvainen herää, tuhahtaa, vetää peiton korvilleen ja kääntää kylkeä. Kuuluu riks, raks ja poks.

Muutamalla aamun ensimmäisellä askeleella selviää, mitä paikkaa tänään onnutaan. Peseytymisen, aamurukouksen ja pienen venyttelyn jälkeen alkaa veri kiertää aivoissa saakka, minusta selviää monia asioita, ja kun saa vielä aamun d-vitamiinit, msm:t ja Ricolan virkistävät teet naamariin, alkaa olo tuntua vähemmän haudasta nousseelta. 

Että sellaisia aamuja meillä. Arjen suurimpia haaveita olisi nousta virkeänä, jaksaa tehdä mielekästä työtä ja hoitaa askareita. Käydä kävelylenkeillä ulkoilemassa, syödä terveellisesti ja tarpeeksi, hoitaa asiat kaupungilla aikaansaavasti eikä siten että joka penkillä on pakko pysähtyä huilaamaan. Olisi ihana jaksaa nähdä ystäviä, ulkoilla ja käydä miehen kanssa toisinaan ulkona syömässä. Voimavarani ovat rajoittaneet sitäkin iloa, helpompi syödä kotona ja vie vähemmän 'lusikoita" kroonisesti sairaiden jaksamista ilmaisevia yksiköitä, kun ei tarvitse olla "ihmisten ilmoilla"- kunnossa eli istua sievästi ja näyttää säteilevän onnelliselta. Aktiivinen sosiaalinen kanssakäyminenkin vie erakoituneelta introvertiltä ja kroonisesta lusikoiden vajaatuotannosta kärsivältä kamalasti voimia. Kotona voi onneksi rauhassa olla jaksamatta ja murjottaa pyjamassa. Ja hymyillä kun siltä tuntuu, ei koska se on hyvää käytöstä.

En tiedä onko tässä vaiheessa kyse sairaudesta, downshiftaamisesta nauttivasta luonteestani vai kenties siitä vanhasta sanonnasta että kun toisella elämän osa-alueella menee hyvin, niin toinen luhistuu vauhdilla, kun sanon että en saa elämää hallintaan kun olen töissä. Arki vain puksuttaa pikajunan lailla eteenpäin ja kaikki tulee tehtyä puolivillaisesti. Ei ole aikaa itselle, ei aikaa rakkaalle, ei rauhoittumiselle eikä edes syömiselle tai nukkumiselle. Asiat kotona kasaantuvat, laihdun, kiukustun, ahdistun ja lopulta vain olen burn outissa. Yleensä burn outtiin palaminen vie ihmisiltä kuukausia tai jopa vuosia, minä saan itseni burn outin partaalle parhaimmillaan viikossa työtä ahkerasti painamalla. Kesällä pääsi käymään niin, kun tein työtä josta pidin. Niin on käynyt usein hevostallilla työskennellessäkin, mennyt vain liian lujaa. Niinä aikoina olin tosin vielä perusterve, joten tahti vain hiljentyi sitten kun elämäntilanne sen salli. Nykyään mennään terveyden ehdoilla. Pitäisi vain oppia huomaamaan ennen kuin alkaa käymään ylikierroksilla ja jarruttaa ajoissa ettei pääse liian huonoon kuntoon fyysisesti. Helpommin sanottu kuin tehty.

Tämä ehkä kielii myös siitä, että osittain olen kyllä sairastuttanut kehoni tunnemaailman seikoilla, vaikka uskon itse pääasiassa siihen että munuaisinfektio - tai mahdollisesti sen hoitoon käytetty antibiootti -  sairastutti minut fibroon, liian hermoheikko, kilpailunhaluinen, uuttera ja kaiken itsestään antava luonne suorastaan kerjää stressisairauksia. Toisaalta yliliikkuvat nivelet olen saanut syntymälahjana ja ne ovat vain murrosikään tullessani alkaneet löystyä lisää. Harmittaa, ettei niitä huomattu lapsuusiässä, kun ääriasennot olisi vielä voinut korjata paremmiksi. Kenties olisin hiukkasen terveempi.

Kuten ehkä tajuatte, sille on olemassa syy, miksi vietän suurimman osan ajasta kotona. Kehoni ei kestä sitä, mitä nykymaailma vaatisi, vaan alan lähes maanisen lailla käydä ylikierroksilla. Ja miksi en käy lenkillä? Sen lisäksi, etten yleensä kykene kävelemään sataa metriä ilman että luulen loppuni koittaneen, silloin harvoin kuin kykenisin pienen lenkin heittämään niin tiedän meneväni liian pitkän lenkin ja liian lujaa. Osittain siitä syystä lopetin juoksemisenkin, koska ylitän rajani joka kerta liian kovalla kilpailuvietillä ja vauhtivimmalla. Rauhallisesta mummohölkästä muuttuu nopeasti kilpajuoksijan kisakaudella tekemä hiittiharjoitus jos olen keskenäni lenkillä eikä siitä seuraa mitään hyvää. Vaikka ei sen puoleen, niitä päiviä jolloin pystyn kunnolla edes kävelemään, on yhä harvemmin, sitä paremmalla syyllä pian on saatava sairaus tasapainoon.

Alkavalla viikolla menen lääkärille hakemaan kaiken kattavaa b-lausuntoa kuntoutustukea varten, kanssani kaksi A4- kokoista sivua oireistani. Käynti hermostuttaa, koska siinä ratkeaa aika paljon tulevaisuudestani. Mikäli en saa kuntoutustukea eikä lausuntoa oteta TE-toimistossa huomioon kunnolla, koittaa huonot ajat, sillä minua ei voisi tällä hetkellä lykätä koko-aikaiseen työhön tai opiskelupaikkaan, kun olen osa-aikaista, 4-5- tuntista työtäkin jaksanut nyt vain 2 viikkoa putkeen ilman että on tarvinnut hakea sairaslomaa. Kesällä olin paremmassa kunnossa, mutta syksyn ja kylmän tultua vointi romahti rajusti. Toisaalta, ei pidä valittaa siitä, että saa edes kolme kuukautta vuodesta tätä taakkaa ja askelta hieman keveämmäksi.

Vielä yksi viikko tässä työssä pitäisi jaksaa. Ei sillä, etten pitäisi työstä, mutta olen kyllä totta puhuen jo aivan puhki tältä erää. Toivon todella pääseväni vielä joskus siihen kuntoon että jaksan selvitä edes osa-aikaisesta työstä kuten muutkin, ja kirjasin sen lääkäriä varten kirjoitettuun paperiin. Fysioterapia, kuntoutustuki, sopivien lääkkeiden etsiminen ja niiden tasapainottaminen muiden hoitomuotojen kanssa, sopivanlainen liikunta sekä aika (kuntoutua, parantua ja etsiä sopiva ammatti) sattaisivat tehdä ihmeitä minunkin kaltaiselle monivaivaiselle. Tässä maailmassa kun ei vain tunnu edellämainittuja moisia seikkoja löytyvän, etenkään nuorelle työikäiselle aktiiviselle naiselle. Aktiivinen boldattuna siksi, että minulla oli ennen tätä kaikkea elämä.

Olen nyt melkein kaksi vuotta yrittänyt kuntoutua omin avuin ja vihdoin myöntänyt itselleni, etten siihen kykene. Tarvitsen useamman ammattilaisen apua alkeista lähtien ja kädestä pitäen ohjausta siitä miten liikkumalla säästän niveliä, en pelkästään neuvoa siitä miten polvet pysyvät paremmin paikoillaan kun treenaa reisilihaksia. Etenkään kun en kykene lainkaan toistoliikkeisiin, ja ne ovat todella raskaita kun joko a) käy ääriasennossa saakka tai vaihtoehtoisesti b) välttää käymästä ääriasennossa saakka ja siinä samalla yrittää pitää nivelen paikoillaan. Tarvitsen myös ammattilaisen käytännön neuvoja siinä, miten tasapainotan lääkityksen muun hoidon kanssa ja vinkkejä liikunnan sopivuuden säätelyyn. Kuulostavat ehkä helpoilta asioilta, mutta eivät ne käytännössä ole kun pelissä on niinkin paljon kuin oma terveys, ja virheet saa tuntea kirjaimellisesti nahoissaan, eikä välttämättä edes heti sillä hetkellä.

Jaksan uskoa, vaikka toisinaan muuta vitsailenkin, että tämä on vain yksi vaihe elämässä, suunta on tästä pisteestä enää ylöspäin ja että elämäntäyteinen elämäni ei ole tässä. Vielä joskus olen takaisin hevosten parissa, pidän kuntoani yllä liikkumalla ja jaksan suoriutua arjesta. Vielä joskus olen fyysisesti kykenevä äidiksikin ja jaksan pitää hyvää huolta uudesta elämänalusta. Olen onnellinen ja vapaa tämän sairauden kahleista. Inshallah. Haaveet siitä saavat minut nousemaan sängystä joka aamu tästä kaikesta huolimatta. Huomenna on onneksi aina uusi päivä, ja huominen tulee huomenna vaikka mikä olisi.

Aika aloittaa alusta

Joskus kaikki vanha alkaa ahdistaa liikaa. Sitä vain tarvitsee toisinaan puhtaan pöydän eteeensä tahrittavaksi niin kipeästi, että on valmis polttamaan muutaman sillan takanaan. Mutta sen jälkeen sillat eivät enää vaivaa, ja valaisevat kaiken lisäksi tietäsi eteenpäin. Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

Olen parikymppinen luonnonlapsi monikulttuurisessa parisuhteessa Irakin kurdin kanssa. Kroonisesti sairas kipukasa ja lääkäreiden pahin painajainen puhtaine koetuloksineen. Hullu kissanainen aloituspakkauksineen. Suufimuslimi joka päivä lähempänä Jumalaa. Siinä kaikki lyhyesti, lisää selviää ajan kanssa.

Blogin nimi kuvaa rakkauttani kissoihin, valokuvaamiseen, luontoon ja runolliseen tekstiin. Idean nimeen sain biisistä nimeltä "tiger striped sky". Itse olen kerrankin tyytyväinen nimeen, ja toivottavasti kerrankin sisältöön hieman kauemmin kuin viikon.

Tänään heräsin olkapää sijoiltaan ja päivä oli kaikin puolin huono muutenkin, mutta jostain syystä pienten nokosten jälkeen onkin hyvä fiilis. Mulla on hyvä olla, vaikkei fyysisesti niin ainakin henkisesti. Jotenkin, oli se sitten hyvä taikka huono asia tällaisessa tilanteessa, jaksan uskoa aina siihen että elämä voittaa. Palataan asiaan.