Saat kaataa mun kenkään loskaa

perjantai 19. helmikuuta 2016

P5 P4 P3 P2

Helmikuu on ollut alusta saakka surkea. En viitsi, jaksa, eikä ole syytä selittää kaikkia siihen liittyviä asioita täällä, mutta yksinkertaisesti surkea, läpimätä.

Kuukausi vaihtui päivystävällä eläinlääkäriasemalla kissan tuuperruttua kahdesti olohuoneen nurkkaan. Siellä sitten ensin
1. tappelimme kahden hoitajan kanssa kissaa pakkopaitaan pitkän tovin
2. kuuntelin seinän takana, kun kissaa kidutettiin neuloilla, ja se rääkyi niin, että sen kuuli varmasti koko kortteli, jonka jälkeen hoitaja tuli ilmoittamaan että Maissuli jouduttiin rauhoittamaan...
3. odottelin vuoroin itkien ja nauraen, pelkäsin pahinta ja  toivoin parasta
4. odottelin, odottelin odottelin
5. suljin ja auoin nukkuvan kissan silmiä ja herättelin sitä hyvän tovin,

vain kuullakseni, että kone, jonne verikoenäyte työnnettiin, päätti hajota juuri silloin, kun meidän kissan kärsimyksellä lunastettu veri oli sinne työnnetty. Se siitä. Saimme siis vain pikaverikokeet ja virtsanäytteet, jotka viittasivat virtsatietulehdukseen. On hyvin harvinaista, että virtsatietulehdus tuollaista aiheuttaisi, mutta sen tiedon varaan jäimme. Mahdollista on kuulemma myös, että kissa oli haistellut tuoreita huonekalumaalejani, joihin palaan myöhemmin teksissä. Sitäkin eläinlääkäri piti epätodennäköisenä. 

Virtsatietulehdus saattaa toki olla vain sivulöydös eivätkä oireet välttämättä johtuneet kummastakaan. Syötimme kisulle antibiootit ja kipulääkettä (lue: mama juoksi kissan perässä ympäri taloa ruisku kädessä ja smägät omalla paidallaan). Nyt pitää vain tarkkailla, etteivät oireet palaa. Kipulääkekuurin loputtua Maisa on ollut täysin oma itsensä, nyt hän voi oikein hyvin.

Auton hajoilemisille, astmaoireille, tapaturmille sun muille tietysti ei voi mitään ja ne ovat osa elämää, mutta oikealla hetkellä lusikankin putoaminen maahan tuntuu maailman romahtamiselta. Kaikkea on kuitenkin sattunut ja tapahtunut.

Joku viisas ihminen sanoi, että elämän kriiseistä selviää kyllä, mutta arki tappaa. Hitaasti ja tuskallisesti. Kun alkoi tuntua siltä, että olen jäänyt tämän arjen rekan alle kahdesti, oli pakko edes yrittää tehdä jotain asioille. Olen itsetutkiskelun seurauksena tajunnut, että vaikken olekaan oikeastaan materialisti, olen kovin visuaalinen ja mukavuudenhaluinen ihminen, ja siksi on tullut löydettyä mitä kokeilunhaluisimpia keinoja selättää tämä arjen (ja sään) harmaudesta johtuva masennus.
 Tarvitsen ympärilleni kauniita asioita jotta voin tuntea oloni viihtyisäksi ja rennoksi. Sen johdosta olen alkanut harrastaa kynttilöitä näteissä tuikkukupeissa ja päättänyt maalata kaikki tummat huonekalut valkoisiksi. Tumma väri sisustuksessa tuntuu syövän tilasta energiaa. Olen vaihtanut olohuoneen sisustusta kolmesti, kylvettänyt jalkojani hyvänhajuisessa suolavedessä, syönyt kohtuuttoman paljon mutakakkua, Subwayta ja tehnyt päätöksen alkaa kuljeksimaan metsässä, jos ja kun kunto tästä vain kohenee. Olen yrittänyt nauttia säästä kuin säästä omalla tavallaan, siis katsellut sarjoja peiton alla ja vilkuillut ikkunasta ulos. Kuin tavallaan, I guess.

Tänään paistoi aurinko, vielä se kevät tulee...
 
FREE BLOGGER TEMPLATE BY DESIGNER BLOGS