Vuosi yhdessä

tiistai 22. joulukuuta 2015

11231196_1504871159803329_1614626451764258023_n

Ennen joulunpyhiä viime vuonna, pihallemme ilmestyi pieni, laiha smokkikuvioinen tyttökissa. Hän oli kylmissään ja huusi ovellamme muutaman päivän, kunnes lopulta päästimme hänet sisälle, tarjosimme ruokaa ja lopulta veimme kunnan eläinsuojaan, jossa entinen omistaja olisi sen halutessaan saanut. Olin halunnut kissan jo pitkään, ja tämän kanssa sattui synkkaamaan mahdottoman hyvin, joten tein päätöksen aika nopeasti ja varmasti intuituioni avulla. Hain kissan omakseni eläinsuojasta, kun lakisääteinen 15 vrk oli täyttynyt. Se on hyvä, sen näkee.

Kivinen tie meillä on ollut kissan allergioiden vuoksi, mutta periksi ei olla annettu. Mikä onkaan ihanampaa kuin iloinen, terve ja hurmaava kissalapsi, joka tulee silmät uteliaisuutta tihkuen ja häntä rennosti kiemurrellen ovelle vastaan ja kiehnää itseään jalkoihini, käy kanssani metsässä kävelemässä ja nukkuu päiväunet kainalossani. Katsoo minua suoraan silmiin, ja sanoo "käh käh". Tämä kissa on yksi elämäni suurista rakkauksista. Marmeladi. Maisha. Maissi. Maisa. Mansikka. Aristokatti. 

Oma maailma

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

 Alkaa pikkuhiljaa olla jo mitta täynnä sairastamista, kissankarvoja, harmaita päiviä ja pimeitä iltoja. Olen väsynyt joka päivä kiristeleviin lihaksiin, kohmeisiin varpaisiin ja jäätävään sateeseen. Vuotavaan nokkaan, kuumaan kuppiin ja TV-sarjoihin. Ikävä on mukulakivisiä katuja, sandaaleita, aurinkolaseja. Kauppatoria vihanneskojuineen, katusoittajineen, puluineen ja lokkeineen. Jokirantaa. Päivää, jona otin tämän kuvan. Mutta jos jotain positiivista, niin aina silloin tälläin on valoisa päivä, kuten edellisestsä postauksessa todistettiin.

Ei minulla oikeastaan ole mitään mehukasta kerrottavaa arjestani, tälläkään kertaa. Täällä ei tapahdu mitään. Viimeisen kuukauden olen vain sairastanut, enkä edes tätä omaa lihassairautta tai hajonneita niveliä (ainakaan koko aikaa), mutta kaikkea muuta mahdollista, ruttoa ja spitaalia odotellessa. Sairasvuode ja Netflix ovat ajaa minut hulluuden partaalle, ja inspiraatio kärsii impotenssista. Siksi ei kovasti jutun juurta, eikä sattuneesta syystä kuviakaan tuhlattavaksi ole. Ollakseni luova, minun tarvitsisi päästä luontoon seikkailemaan. Miehen saalistaessa kaiken ruuan ja roskien mädäntyessä eteiseen lienee turha sanoa, etten jaksa edes mennä ulos. Hengittelen tuuletusikkunasta aina välillä raitista ilmaa, kun en yleensä jaksa käydä ulkona yhtään ylimääräistä.

Sitten kun koittaa se odottamani päivä, jolloin a) on välttämättömän pakko tehdä asia x, tai b) vointi on sellainen, että uskaltaa jonnekin melkein-pakolliseen lähteä, vaihdan pyjaman kunnon vaatteisiin ja nilkutan urheasti autolle.  Hoidan asiat mahdollisimman nopeasti ennen kuin energia loppuu. Kotiin päästyäni pyjama takaisin päälle ja sohvalle lepäämään. Sairastus jatkuu. Jollain ironisella tavalla olen jo tottunut tähän, se on jo mukavuusaluettani.

Kerran viikossa kerään raajani, viimeiset ylpeyden ja terveyden rippeeni, tahdonvoiman sekä kaiken energian kokoon ja matkaan kimpsuineni ja kampsuineni ratsastamaan. Siitä toipuminen viekin sitten vähintään seuraavat kolme päivää, joskus jopa viikon, mutta mieli tarvitsee sitä.

Oma sohva on turvapaikkani, oma maailmani. Tietokone on suojakilpeni ja samalla yhteyteni ulkomaailmaan. Sanainen arkkuni on miekkani, jolla kuvittelen parantavani maailmaa kellistämällä pahan. Omassa maailmassa kaikki on hyvin. On hyvää lukemista, seuraa, musiikkia, tietoa ja viisautta, kaikki vain sormien ja ranteen liikkeiden päässä. On tyynyvuori, pyjama, mukava asento, hyvää syötävää ja kisu kainalossa. Oma maailma voi olla tänään tällainen, huomenna aivan toisenlainen. Se on joka päivä sellainen, kuin haluan sen olevan. Voin lukea blogeja, kirjoittaa niitä, väitellä keskustelupalstoilla, katsoa leffoja, opetella sivistyssanoja, opiskella islamia, historiaa tai hevosten käyttäytymistä, tai vain selata kauniita kuvia Tumblrista. Voin käydä virtuaalivisiitillä Versaillesissa, käydä läpi murhaajien elämänkertoja tai tutkia hevosten värigenetiikkaa ihan silkasta mielenkiinnosta, eikä kukaan katso kieroon, sillä siellä jopa on muita samanlaisia outolintuja. Oikein huonona päivänä katselemalla kissavideoita, tulee paremmalle mielelle.

Ymmärrän hyvin, miksi jotkut ihmiset koukuttuvat teknisiin laitteisiin. Ne antavat meille sen, mitä haluamme ja mitä tarvitsemme, silloin kun haluamme. Kaikki haluamamme on yhden Google- haun päässä. Itse jotenkin haluan ajatella, että jos olisi voimia ja energiaa, en viettäisi niin paljon aikaa tietokoneella. Parempivointisina päivinä, ja sellaisina jolloin on jotain tekemistä, en välttämättä edes avaa tietokonetta. Älypuhelimen tarkastan silloin tällöin, jos on tylsää niin useammin. En koe olevani riippuvainen, vaan antaisin tämän kaiken pois. Poistuisin somesta, jos voisin elää normaalia elämää. Tämä on kuitenkin se elämä nyt, sosiaalinen verkosto, koulu ja viihdyke samaan aikaan; realiteetti, jota suurin osa pitää ehkä outona, mutta ehkä se ei haittaa...

kuva

Lähiötä paossa

tiistai 15. joulukuuta 2015

2 3 4 5 7 8 9 11 13 14 12 15 16 17 

Turun keskusta on hirveän suloinen paikka. Sopivasti vanhaa, sopivasti uutta. Ainoa, mikä siellä harmittaa, on se, ettei siellä oikein ole paikkaa, jossa voisi istuskella jossain korkeammalla kuin muut ja tarkkailla. Tampereella totuin siihen. Ainoa paikka, jossa niin voi tehdä, on Nordean portailla torin kulmassa. Joskus seisoskelen siinä muuten vain ja fiilistelen kaupungin elämää. "It makes you feel like you're higher than this", kuten eräs englantia puhuva mies minulle kerran tokaisi. En halua vaikuttaa ylimieliseltä, mutta muita korkeammalla oleminen tuntuu hyvältä. Sen katseleminen, kun maailma kulkee radallaan, ihmiset tulevat ja menevät. Tuntuu jotenkin levolliselta ja luonnolliselta ajatukselta, ettei mikään ole pysyvää.

Lähiöelämä hajottaa pääni, olen hermoromahduksen partaalla. En vain kestä sitä, että ollaan naapureiden kanssa muka olevinaan niin ystäviä mutta sitten kuitenkin juoruillaan juorukerhossa tyhjänpäiväisistä asioista, ja sitten tullaan väkisin puhumaan säästä vaikka vastaanottava osapuoli yrittää niin selvästi viestittää, että häntä ei keskustelu kiinnosta lainkaan.  Houkutellaan taloyhtiön kokouksiin ja kaikenlaisiin ryhmäaktiviteetteihin sillä verukkeella, että siellä pitäisi jokaisen asukkaan olla, vaikkei tietääkseni ihmisen ole pakko kuin kuolla ja maksaa veroja. Lähiössä, ainakin huonomaineisemmassa sellaisessa, katsotaan kieroon, jos joskus ostaa itselleen jotain kivaa ja sattuu sen kanssa kävelemään taloyhtiön pihan poikki. Elämää ei myöskään saisi olla lähiön ulkopuolella. En halua käydä lainkaan merkityksettömiä keskusteluja, ja inhoan kaikenlaisia ryhmäaktiviteetteja. Ja teennäisyyttä. Ja juorukerhoja. Joskus tekisi vain mieli huutaa, että jättäkää minut jo rauhaan. 

Aina kun lähiössä asuminen ahdistaa, suuntaan luontoon tai keskelle keskustaa. Jonnekin, jossa voi olla rauhassa. Keskellä kaupunkia saa sikäli olla rauhassa, ettei kukaan katso pitkään, saa olla vain osa kaupunkia ilman mitään velvoitteita. Saa seisoskella jossain, saa kävellä vaikka korttelia ympäri, eikä se ole mikään maailman seitsemäs ihme. Jokainen keskittyy omiin asioihinsa. Ihmiset vaikuttavat kiireisiltä, mutta ainakaan eivät työnnä nenäänsä toisten asioihin vaan antavat ihmisten vain olla.

Kävelen torin poikki hengittäen sisääni raikasta, hallaista ilmaa. Imen itseeni aurinkoa, joka on sattunut ilmoittamaan olemassaolostaan viikon jatkuneen sateen jälkeen. Keskustan sydän, Hansakortteli, on jo koristeltu jouluvaloilla. Ostan tapani mukaan aulassa kojua pitävältä turkkilaiselta (?) pienen laatikon taateleita, ja maksan tasarahalla ettei hän suotta anna minulle alennusta. Ilmeisesti sesongin vuoksi kojussa myydään tällä kertaa myös pähkinöitä ja suklaata.  Kierrettyäni Hansassa aikani, kävelen taas ulos raittiiseen ilmaan. Aurinko alkaa jo painua mailleen, torin hedelmä- ja vihanneskojuja puretaan. Käyn ostamassa alennetusta pöydästä kilon klementiinejä, puoli kiloa päärynöitä ja puoli kiloa omenoita. Torin laidalle pysäköity autoni on jääkylmä. Laitan puhalluksen täysille, ja katson vielä hetken tämän hurmaavan kaupungin hulinaa, sitten huristelen kotiin.

Kaupunkina Turkua on vaikea kuvailla sanoin, mutta siitä tulee mukavia mielikuvia, joka toivottavasti välittyy kuvista. Muualla päin Suomea Turkua aina haukutaan, mutta vastoin parempaa tietoa. Turku on mainettaan paljon viihtyisämpi, siistimpi ja toimivampi kaupunki. Jonkin aikaa kesti totutella tähän kotikaupunkina. Ensin oli inhoa, sitten inho-rakkautta, sitten pelkkää rakkautta. Eniten siinä ehkä rakastan sitä, miten historia näkyy vahvasti jopa ihan keskustassa. Kuten sanottu, siitä en tykkää, että lähiöt ovat näin etäällä toisistaan, että ne ovat oikeita lähiöitä. 

Äh, meneepäs nyt tyhjänpäiväiseksi lässytykseksi. Nyt ymmärrätte pitkät postausvälini, en tahtoisi tehdä tyhjästä asiaa ja tämäkin teksti tekisi mieli unhoittaa, mutta lupasin jo ystävälle julkaisevani postauksen tänään. Saatoin ehkä lässyttää tyhjästä, mutta ainakin pidin sanani!

Ahdistaako ketään muuta lähiössä asuminen, tai ajatus lähiössä asumisesta?! Mikä on teidän kauhukuvanne lähiöistä?

Fiksailua

lauantai 5. joulukuuta 2015

PicMonkey Collage
PicMonkey Collage1 

Vaikka en varsinaisesti ole tee-se-itse- nainen, niin kaikkea pitää kokeilla. Tätä oli kiva kokeilla, DC-fixiä nimittäin. Ensimmäinen, mutta ei viimeinen kerta kun tätä kokeilen. Ällöttävä pyökinvärinen, kärsinyt keittiönpöytä sai kauniin uuden pinnan, ja keittiön, veitsellä naarmutettu, apupöytä menikin sitten samaan hengenvetoon. Siihen meidän talouden pöytätila loppuukin. Parasta oli kuitenkin saada se pyökinväri piiloon. En varmaan mitään väriä inhoa niin paljon, kuin sitä. Kuten kuvista näkyy, niin keittiön ovien ja laatikostojen sivupinnat ovat myös sen värisiä, ja tässäpä minulla on kriisi - tai olisi ilman DC-fixiä. Mutta nytpähän edes nämä kaksi tasoa sopivat yhteen ja tuovat väriä masentavan valkoiseen keittiöön. Tai no valkoisen ja valkoisen, keittiön seinät eivät ole edes valkoiset, vaan jotain marjapuuronvärisen, harmaan ja beigen väliltä. Hyi taasen.

DC-fix on siis helppokäyttöinen ja jälkiä jättämätön sisustusmuovi, joka tarttuu käytännössä mille vain tasaiselle ja puhtaalle pinnalle kontaktimuovin tavoin. Jos ensimmäinen asettelu ei onnistu, ei silloinkaan ole syytä huoleen, sillä muovin voi repiä pois ja asetella uudelleen. Ilmakuplat häädetään lastalla (minä tein sen viivoittimella), lämpimällä vedellä kostutetulla rätillä. Lämmöllä saa siis muotoiltua muovia. Kulmat olivat haastavat ilman hiustenkuivaajaa, mutta jotenkin ne sai tasoiteltua, eivätkä ne nyt mielestäni ollenkaan pahat ole jos ei suurennuslasilla tiiraa.

Kuvien ottamisesta on sen verran aikaa, että olen saanut jo hankittua kunnolliset, täyspuiset keittiöntuolit valkoisten muovituolien tilalle. Halvalla, tori.fi:stä. Ne ovat mustat, joten eivät sovi tuohon näkyyn, ne saavat pian maalia pintaansa. Niiden ja keittiön seinien lisäksi projekteina on vielä nuo keittiön kaapinovet, välitila ja muutama huonekalu. Yksi elämäni kriiseistä on nyt kuitenkin ratkaistu, fengshui- vibat huomattavasti paremmat!
 
FREE BLOGGER TEMPLATE BY DESIGNER BLOGS