Joulukuu on edennyt suorastaan laukaten eteenpäin villin hevoslauman tavoin. En ole ehtinyt edes pysähtymään ja rauhoittumaan, mutta nyt lomalla on aikaa ottaa hieman höllemmin ja pohtia elämän kulkua tässä hetkessä. Jos luulee, ettei pysty luomaan mitään, kannattaa juoda illalla jotain kofeiinipitoista, selata ilta Tumblria ja valvoa aamukolmeen, niin johan juttua piisaa.
Kesän työttömyyden jälkeen sain marraskuussa sattuman kautta opiskelupaikan parin päivän varoitusajalla - uravalmennuksen kautta. TE-toimiston uravalmennuksen aloitettuani olin varma, etten kestäisi siellä edes sitä loppuun. Se kurssi ei kertakaikkiaan ollut minulle edes suunnattu, saati minulle sopiva paikka.
Liki keskittymiskyvyttömänä ihmisenä turhaudun henkisesti todella helposti, ellen saa mitään luovaa haastetta päivieni iloksi. Pitkien, suhteellisten hidastempoisten ja pinnallisten sepitysten kuunteleminen ei kertakaikkiaan ole minun heiniäni, etenkin jos sisältö on ennestään tuttua kauraa. Tarvitsen jatkuvaa stimulaatiota pysyäkseni keskittyneenä, ja väärässä paikassa oleminen synnyttää vain inhottavia sijaistoimintoja, olemattoman motivaation ja "hällä väliä" -asenteen. En ole vielä löytänyt mitään keinoa pysyä keskittyneenä silloin, kun se, mihin pitäisi keskittyä, ei kiinnosta yhtään tai on aivan liian helppoa.
Joka tapauksessa, opiskelupaikan saaminen käänsi elämän kurssin kutakuinkin päälaelleen. Kaikki tapahtui todella nopeasti ja tuntui lähinnä siltä kuin olisin saanut lottovoiton. Kaikki tämänhetkiset tavoitteeni; ammatti, korkeakoulu/työ, ehkä oma yritys, tulivat ulottuvilleni paljon, paljon nopeammin, kuin mitä osasin edes kuvitella. Koko suunnitelmaani löytyi oikoreitti; tulen, jos Luoja suo, pääsemään tavoitteisiini paljon nopeammin, kuin mitä olin suunnitellut. Tämä kaikki vain tipahti syliini, eikä sitä voinut pieni ihminen muuta kuin ottaa nöyränä kaiken tämän vastaan. Tulen valmistumaan, jos kaikki menee hyvin, alle vuoden päästä. Joskus elämä vain lyö ällikällä.
Tilanteenihan on siis se, että olen lopettanut ammattikoulun kesken aiemmin. Suurin syy siihen oli senhetkinen huono terveydentilani. Kouluun menemisestä, saati opiskelusta ei kipujen vuoksi siinä vaiheessa tullut mitään. Jäin pahasti jälkeen opinnoissa, ja olisin joutunut jäämään luokalleni. Päätin jättää leikin kesken, koska en silloin edes tiennyt, mikä minua vaivasi, saati että voitaisiinko oloani koskaan lääketieteellisesti helpottaa.
Tosiasiassa minulla ei kyllä siinä vaiheessa ollut motivaatiotakaan opiskeluun, eikä alakaan tuntunut omalta. Kaikki voimavarani menivät kipujeni kanssa taistelemiseen ja arjen pyörittämiseen, enkä oikein osannut kertoa edes elämäni suuntaa. Sitä edeltävät vuoteni olivat olleet kaikin puolin rankkoja koulukiusaamisen, ihmissuhteiden, ammatinvalinnan ja terveyteni kanssa. En nähnyt juurikaan valoa elämässäni, enkä itselläni mitään tulevaisuutta. Elämä oli tyhjää ja pimeää; pelkkää tuhkaa, enkä tiennyt, voisiko sieltä kasvaa enää mitään.
Koulun lopettaminen tuntui silloin hyvältä ajatukselta. En syyllistä itseäni siitä valinnasta - se oli siinä hetkessä ainoa mahdollinen ratkaisu, vaikkakin sitä seurasi pitkä pätkä kivistä tietä. Elämä muuttui toisella tavalla mahdottomaksi ja vaikeaksi. Yksi pakon edessä tehty epämiellyttävä valinta johti toisiin, vähintään yhtä epämiellyttäviin, ja kierre oli valmis. Hetken luulin jo, etten ehkä koskaan pääse elämässä eteenpäin.
Juuri kuuden viimeisen vuoden tapahtumat tekevätkin opiskelupaikan saamisesta niin suuren jutun minulle. Saavun määränpäähäni rähjäisenä, repaleisena ja ikäluokastani myöhässä - mutta saavun kuitenkin. Yhtenä kappaleena ja silmät intohimosta säkenöiden, lukuisia kokemuksia rikkaampana.
Olen - hyvin lyhyessä ajassa, jos Luoja suo - pääsemässä taas yhden rappusen lähemmäksi elämää, josta haaveilen. Vuosi elämästä ei ole juuri mitään, ja tänä aikana pääsen siihen pisteeseen, joka alustavassa suunnitelmassa olisi ollut vasta useamman vuoden päästä.
Mitkä ne tavoitteeni elämässä sitten ovat? Tietynlainen elämäntyyli ja se, että asiat ovat suurinpiirtein järjestyksessä. Elämäni on ollut viime vuodet yhtä sekamelskaa. Rauhatonta, sekavaa, ailahtelevaa. Mikään ei ole ollut varmaa, ja moni hyväkin idea on mennyt myttyyn erinäisistä syistä.
Haluan elämääni rauhaa ilman että se muuttuu tylsäksi, mahtavia ihmisiä ilman, että heistä tulee kahleita, vapautta ilman siltojen polttamista, inhohimoa ilman sen särmä satuttaa, vaihtelua mutta jotain pysyvää sekä jotain, mihin voi uskoa ja luottaa. Elämää täysillä rajallisena ihmisenä. Tasapaino on yksi elämäni avainsanoista, on vaikeaa löytää ja pysyä keskitiellä, kun aina on joko all in tai all out, eikä ole mitään välimuotoja.
Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että vihdoinkin olen päässyt elämän karikoilta aavalle merelle. Tasaista ja tyyntä elämäni tulee tämän härdellin kanssa tuskin koskaan olemaan, eikä elämä koskaan olekaan sitä, mutta tietyllä tavalla uskon ja toivon, että pahimmat myrskyt on toistaiseksi ohi.
Monta kertaa se tunne on jo tullutkin, ja loppunut pettymykseen. Varovaisesti yritän kuitenkin uskoa tulevaan. Minusta tuntuu, että tämä kerta on erilainen. Ehkä asiat
nyt järjestyvät. Silloin, kun yksi asia menee pieleen, menee moni muukin. Ehkä samalla tavalla toimivat myös hyvät asiat. Kun yksi pala loksahtaa paikoilleen palapelissä, ehkä alkavat muutkin loksahdella.
Toivossa ja toivosta me elämme.
