Puhallus auttaa

Viime viikonlopusta toipuminen on vienyt aikaa (ja oli myös pienoisia teknisiä ongelmia saada puhelinkuvista kollaasi ja sopivankokoisena, -laatuisena ja -muotoisena se tänne). Siitä syystä sain nyt vasta aikaiseksi postata viikonlopusta. Rakkaat ystävät matkustivat meille, söimme itsemme ähkyyn kaikenlaisia herkkuja joita saan nyt ihailla vyötäröllä, nauroimme vedet silmissä päättömille jutuille, pelasimme korttia monta erää, juttelimme kaikki kuulumiset läpi, leikitimme sekopäistä kissaa ja kävimme lauantaina keilaamassa, jonne köytin itseni ideaalisiteillä kasassa pysyäkseni.

Vaikka nyt väsyttää varmasti vielä monta päivää kaiken tämän jäljiltä niin näin hauskaa minulla ei ole ollut pitkään aikaan. Ehkäpä nyt pääsen yli tästä jonkinasteisesta kaamosmasennuksesta jota olen potenut koko talven, ja jaksan puksuttaa kevääseen saakka. Vaikka toki nyt helmikuun lopulla on jo enemmän energiaa kuin oli joulukuulla, silloin meinasi usko loppua. En tiedä onko se enemmän fyysistä vai psyykkistä, koska inhoan kylmää, pimeää ja märkää talvea.

Jokaiselle varmasti tulee tällaisia tuntemuksia jossain vaiheessa talvea, että tahtoisi etelään, minulla on nyt vakavanlainen matkakuume jonnekin missä paistaa aurinko, paikalla ei ole juurikaan väliä. Rahasta on kuitenkin meidänkin talouden ulkomaanmatkat kiinni. Pärjäämme kyllä, mutta ylellisyyksiin ei ole varaa. Eikä se oikeastaan ainakaan minua harmita muutakuin tässä asiassa, että joudun vain nöyrästi tarpomaan tuolla loskassa kohti kevättä ja kuunnella ihmisten sepustuksia Roodokselta, Kanarialta tai Alanyasta. Iskee väkisinkin kateus kun vapisee kylmästä bussipysäkillä.

Kevään aikana olisi kiva käydä edes päivän reissulla Tallinnan wanhaan kaupunkiin tutustumassa ja räpsimässä kuvia, sillä kesällä mies lähtee todennäköisesti armeijaan, sinä aikana vietämme lomilla luultavasti mieluumin aikaa kotona nyhjäten kumpanenkin.

Mitä alarivin oikeanpuoleiseen kuvaan tulee, niin kirjoittajaa sen kummemmin arvostelematta sanon siitä itseni irti. En ole sellaista puhallusta nähnytkään, joka kipuun tai köyhyyteen auttaisi, mutta antaapi tulla vain jos sellainen löytyy, täytän nimittäin kriteerit.

Etsimme uutta asuntoa, mies hieroo bisneksiään ja minä yritän löytää elämälleni suunnan. Hän haaveilee jostain isosta ja monimutkaisesta, minä jostain pienestä ja yksinkertaisesta. Välillä puhallamme täysin eri hiiliin, välillä samoihin. Välillä katoamme toisiltamme vaikka olisimme fyysisesti vierekkäin, ja välillä taas olemme kuin paita ja peppu. Välillä ymmärrämme toisiamme ilman sanoja, ja toisinaan siihen tarvitaan tuhansia sanoja emmekä silti ymmärrä lainkaan mitä toinen yrittää sanoa. Mutta ei kukaan ole sanonutkaan, että rakkaus olisi aina täydellistä, eikä sen tarvitsekaan. Se voi olla yksi niistä epätäydellisistä mutta ihanista asioista maailmassa.

En olisi uskonut tätäkään päivää näkeväni, että kurdi tulee kotiin kirpputorikassin kanssa, mutta niin kävi juuri. Ja se kun on aina nyrpistellyt nenäänsä jos olen ostellut kirpparikamaa, joskin viime aikoina tottunut siihen ja jopa kehunut muutamaa ostamaani vaatetta. Matkaan oli miehellä tarttunut kaunis ryijy, puinen lautanen/tarjotin ja jyrsijälle tarkoitettu puinen putki. En tiedä tietääkö hän että se on jyrsijälle, jollaista meillä ei siis ole eikä tule ainakaan kissan kanssa, mutta en informoi vielä, haluan nähdä ensin mihin tarkoitukseen mies on sitä meinannut. Tästä tulee hupaisaa!

Lämpimämpinä ja aurinkoisina päivinä on onneksi ilmassa jo tuulahdus kevättä.

Tässäkään postauksessa ei liiemmin ole mitään pointtia tai järjen hiventä, mutta tarvitseeko aina ollakaan? Jospa vain postaan kun haluan postata, enkä odottele että on varsinaisesti jotain kerrottavaa, kun tunnetusti elämässäni ei paljoa tapahdu? Joskus on omasta mielestäni kiva postata muuten vain ajatuksiaan, kenellä sitä aina olisi jotain asiaa tai mehukasta kerrottavaa? Ei mulla ainakaan.