Pakko jälleen kerran tulla blogiin valittamaan. Tällä kertaa vain siitä, miten astmaattiset oireet voi ahdistaa paitsi fyysisesti niin myös henkisesti. Minä siedän kovaakin fyysistä kipua inisemättä ja väännän nivelet takaisin paikoilleen ilman, että ilmekään värähtää. Raahaan tahdonvoimalla kivusta kankeat raajani minne tahdon. Mutta voi pojat, kun ottaa luonteen päälle, kun ei yhtäkkiä tahdonvoima ja apinanraivo riitäkään siihen, että pystyy tekemään asioita pelkillä henkisillä astmaoireilla. Asmaoireita ei saa tahtomalla suljettua pois (aivan kuin muut oireet sitten saisi), enkä saa tilannettani oikein helpotettua, muutakuin lepäämällä ja imuuttamalla astmapiipun kanssa.
Yliliikkuvuuden ja lihasvaivojen kohdalla olen jo löytänyt ja kehittänyt tapoja, joilla helpotan oloa, niiden kanssa osaan elää. Tämänkaltaiset vaivat ovat minulle täysin vierasta aluetta. Ongelma tuntuu olevan siinä, etten yksinkertaisesti tiedä a) sairastanko edes varmasti astmaa tai b) miten voin itse helpottaa oloani jos sairastan astmaa tai muuta vastaavaa sairautta. Epätietoisuus, fyysinen epämukavuus sekä avuttomuus ahdistavat, ahdistavat aivan järkyttävästi.
Miten sitä voikaan olla niin kädetön omien sairauksiensa kanssa, ettei oikeasti voi tehdä mitään, jotta olo olisi parempi? Ainakaan nyt astmakokeita odotellessa. Astmahoitajalle pääsen käymään onneksi jo nyt alkavalla viikolla, laboratoriokokeita joutuu odottamaan kuun loppuun. Normaalistihan kaltaiseni tiedonjanoinen ihminen vain googlaisi neuvokkaasti että miten tämän kanssa pärjää. Astmasta kuitenkin tuntuu löytyvän harmittavan vähän mitään oppaita itsehoitoon, ainakaan tällaisessa pahassa vaiheessa. En tiedä, eikö niitä ole vai enkö vain ole löytänyt. Hyvät neuvot olisivat kuitenkin tarpeen.
Flixotide on pannassa, koska se kai saattaa vaikuttaa testien tuloksiin. Ahdistava tunne palasi keuhkoihin pikkuhiljaa viikon sisällä sen lopettamisessa. Buventol auttaa hengittämään, mutta ei poista tiiliskiviä keuhkoistani. Siltä se nimittäin tuntuu, ja kuten voi kuvitella, eihän sen tunteen kanssa voi nukkua. Tiiliskivi keuhkoissa mikään asento ei ole hyvä. Ei pysty hengittämään, ei pysty ajattelemaan, ei pysty puhumaan, ei edes itkemään vaikka siinä tilanteessa se on ainoa, mitä huvittaisi tehdä. Oikealla kyljellä tuntuu, että keuhkot ovat muusina, vasemmalla tuntuu että sydän liiskaantuu. Mahallani en ole pystynyt esiteini-iän jälkeen nukkumaan lainkaan ja selällään on aivan liian raskas hengittää. Parina yönä olen tosin itkenyt itseni uneen vedettyäni Buventolia vähintään kerran tunnissa niiden tuntien aikana, jotka tuhlasin yrittäessäni nukkua. Itkemisestähän onkin hengenahdistukseen ihan hirveästi apua, mutta olo oli niin kurja. Itkeminen puhdistaa sielua, niin ainakin sanotaan.
En tiedä tarkalleen kuinka monta tuntia kamppailtuani olen pahimpina öinä saanut unen päästä kiinni, mutta elän siinä käsityksessä, että paras asento on puoliksi selällään ja puoliksi kyljellään tyyny puoliksi lapaluiden alla ja leuka yläviistossa. Kamalimpana yönä tosin mies oli taas käärinyt unissaan lisäpeittomme ympärilleni niin, että muistutin burritoa, joten heräsin paitsi ahdistuksen tunteeseen niin myös hiestä märkänä ennen aikojaan. Hänhän tässä on se, joka tätä paksua ylimääräistä peittoa haluaa pitää, en minä!
Joka tapauksessa, en tiedä mitä tälläkään postauksella yritän sanoa, muutakuin että ahdistaa, ihan vain vaihteeksi, kun ei pärjääkään enää omillaan. Välillä inhottaa olla näin itseriittoinen ihminen, kun törmää kuitenkin tilanteisiin, jossa tarvitsee toisen ihmisen apua tai ihan vain tukea. Miten voikaan olla niin kova pala myöntää se itselleen?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti