Se aika vuodesta

 
Huuruinen aamu valkenee. Sinapinvärisestä villatakista ja polveen saakka ulottuvista villasukista huolimatta vapisen kylmästä herätessäni. Kääriydyn peittooni, käännän kylkeä ja huomaan, että mies on lähtenyt jo töihin. Vedän hänenkin orvoksi jääneen peittonsa päälleni, käännän taas kylkeä ja nappaan kännykän yöpöydältä. Puhelimen sääsovellus näyttää -4 celsiusta. Somea ja uutisia selatessani kissa tulee rintamukseni päälle leipomaan, ruokakuppi on ilmeisesti tyhjä.

Kun lopulta saan itseni vällyjen välistä ylös ja kissalle ruokaa, laitan Gossip Girlin pyörimään Netflixistä, keitän muumiteetä ja syön mysliä, johon on ripoteltu sekaan auringonkukan-, ja pellavansiemeniä. Pesen pari koneellista pyykkiä, tiskaan ja imuroin. Perhana kun olohuoneen persialaismatto kerääkin kissan karvaa.

On todella sääli, että nukun helposti myöhään. Aamut ovat parasta aikaa päivästä, sillä saa aikaa herätä auringon mukana, ehtii tehdä askareet ennen päivän lepohetkeä/nokosia. On kirottua olla sekä aamuihminen että iltaihminen. Touhukkaampi aamulla mutta virkeä ja fiksuimmillaan auringonlaskun jälkeen. Univelkaa kertyy väistämättä, eikä se ainakaan edistä paranemisprosessia.

Paranemis mitä? Joka aamu saan muistuttaa itseäni siitä, että minulla on mahdollisuus tulla kuntoon. Ajatus siitä saa minut aamuisin ylös sängystä, vaikka olisi kuinka väsynyt, kipeä ja kankea. Ehkä itsekäs ajatus, mutta tällä hetkellä haluan vain tulla kuntoon. Ihmisriekaleena en voi parantaa maailmaa vaan tällaisena olen sille vain rasite kuten itsellenikin, ja yritän oikeuttaa tämän maallisen haluni sillä.

Mutta vaikka ennuste onkin parantunut, unettomat kipuyöt ovat taas täällä. Aina edes lämpimästi pukeutuminen ei siinä auta. Yöllä sitten vain valvotaan, popsitaan kipulääkkeitä ja yritetään saada aika kulumaan. Säryt ovat jaloissa 8-9 luokkaa, välillä vihlaisee niin, että on pakko purra hampaat yhteen ettei huuda. Tälläkin hetkellä, kun tätä tekstiä suollan. Yritän ajatella, että se ei tule aina olemaan tällasta, että ehkä joskus tosiaan helpottaa kuten minulle luvattiin.

Näin muuten on kyllä tapahtunut vain mukavia asioita - ainakin suurin piirtein. Edellisessä postauksessa kerroinkin jo uudesta diagnoosista, mutta en vielä tainnut kehaista kuinka kiva oli Helsingin reissulla nähdä paria tärkeää ystävää jotka ovat samanlaisia maailmanparantajia kuin minä itse. Vietin heidän kanssaan laatuaikaa, seikkailin yksinäni kaupungilla, ja minulla tuli jopa ikävä kotiin länsirannikolle, ensimmäistä kertaa. Helsinki on kiva ja kulturelli paikka käydä ja viihdyn kyllä siellä, mutta siellä en tunne oloani kovin kotoisaksi kuten monessa muussa Suomen kaupungissa joten siihen se sitten jääkin. Jotain sieltä puuttuu, en jäänyt leikittelemään ajatuksella Helsinkiin muuttamisesta. Älkää nyt stadilaiset teilatko mutta en varmaan sopeutuisi kehäkolmosen sisäpuolelle.

Joka tapauksessa, jatkaakseni niistä mukavista tapahtumista. Kaksi ystävääni maalta tulivat luokseni lyhyellä varoitusajalla juuri kun olin ehtinyt luopua toivosta, ettemme näkisi tänä kesänä. Vaikka viime vuosina olemme ehkä etääntyneet hieman toisistamme ja meillä on ollut kiireitä, tällä kertaa jokin sinetöityi; olemme edelleen hyviä ystäviä. Ja me nauroimme vatsamme kipeäksi. On aina yhtä helpottavaa saada selvyys ihmissuhdesotkuihin, olivat ne mitä tahansa. Uskon, että ystäväni tuntevat samoin. Muutenkin, ihmisten kanssa on mennyt viimeaikoina yllättävän hyvin. 

Tyytyväinen olen myös siihen, että saimme aikaiseksi hankkia kunnon kirjahyllyn jonne mahtuu kaikki kirjat. Siitä, miten luonto on niin kaunis ja siitä, miten aurinko paistaa joka päivä. Miten kameran muistikortti on täynnä kivoja kuvia joita saan tänne pikkuhiljaa julkistaa. Ratsastustunneilla on mennyt erityisen hyvin, viime kerta oli suorastaan menestys vaikka edelleen ongelmani tahtoo olla lihasten jännittäminen, kuten kyllä muuallakin elämässäni on tullut ilmi. Yritän joogailla, voinnille lienee parasta olla kuitenkin ylinotkea kuin kankikaikkonen. Yllättävää kyllä, myös kurdimiehen kanssa, on ollut kummallisen tasaista ja seesteistä, ainakin sen jälkeen kun se osti mulle auton. Ehkä jopa pahaenteisen seesteistä. Katsotaan mistä seuraavaksi tuulee.

Muut ovat jo päässeet arkirytmiin taas kiinni, minä en ole oikein edes ehtinyt virittyä vielä sellaiseen koska arki jatkuu samanlaisena kuin koko kesän. Iltatöitä, ratsastustunteja, kilpureiden treenaamista ja päiväunia kissa kainalossa. Taidan elää vieläkin kesäistä, epäsäännöllistä ja kohdallani myös erityisen kuluttavaa ja kallisarvoista elämää. Kesällä sitä voineekin riekkua, syödä mitä sattuu ja tehdä asioita vain koska voi, mutta syksyllä ja talvella, kun energiaa on vähemmän ja kipuja enemmän, pitäisi ehkä alkaa vähän miettimään ennen kuin polkee itsensä syvemmälle suohon. Ehkä tässä tilanteessa on vain kannattavampaa kaivaa ne neuleet ja villasukat esiin, keitellä teetä ja tilata nettiantikvariaatista vähän lisää kirjoja. Niellä kiltisti Möllerit ja ne kipulääkkeet ainakin toistaiseksi ja yrittää edes etsiä joku sopusointu arkirutiinien ja pakko soveltaa kun on huono päivä- asenteen väliltä. 

Kuitenkin, syksy on ihan kiva.