Olen joskus harkinnut puolivitsillä elämänkerran kirjoittamista. Jos niin höpsöön ajatukseen joskus vielä palaan, tiedänpä tasan miten kuvailisin tätä vaihetta elämässäni. On nimittäin sen verran nuudeleita - ja muuta nopeaa ja helppoa mutta epäterveellistä - tullut syötyä. Sen tietää, että kun minä, patalaiska ja elämään suhteellisen turtunut kipukroonikko, jota siskoni myös ihmismadoksi kutsuu, työskentelen edes sen neljä päivää viikossa, että eihän tästä muusta elämästä tahdo tulla yhtään mitään.
Aamulla, tai päivällä, sitten kun saa itsensä ylös, täytyy lähteä nopeasti hoitamaan asiat, jos niitä sattuu olemaan, vain että ehtii kahden aikoihin päiväunille. Jotta sitten jaksaa illaksi taas töihin. Päiväunien jälkeen, jos jaksaa ja jos on aikaa, tulevat loput kotihommat mitä tarvitsee tehdä. Esimerkiksi silloin kuin puhtaat astiat loppuvat kesken, on pakko tiskata. Ja silloin kun kissanhiekkalaatikosta on puolet hiekasta lentänyt yli laidan, täytyy eteinen imuroida. Sitten taas pieni lepohetki ja töihin. Töiden jälkeen suihkun kautta ruokapöytään ja vähäksi aikaa tietokoneen ääreen huilaamaan jotta jaksaa nousta ja hinautua hammaspesun kautta sänkyyn. Niin se arki kärjistetysti rullaa.
Loputtomiinhan tällainen epäsäännöllinen riekkuminen ei voi jatkua. Mitä enemmän päivät lyhenevät, ilmat kylmenevät ja lehdet putoilevat, sitä puhdittomammaksi minä muutun. Olen jo tottunut ajatukseen että talvet elän kuten muumilaaksossa konsanaan - istutaan mökissä ja syödään havuja - vaikkei tietysti ole ihan varmaa, onko tämä huono vointini siitä, että syksyä on jo tuulahdus ilmassa vai epäsäännöllisestä ja varsin epäterveellisestä elämästä. Vai kenties molemmista. Tämän uuden lääkityksen kanssa en ole tosin elänyt vielä syksyä tai talvea joten en varsinaisesti tiedä mitä on tulossa. Parempi ehkä, ettei odota suuria niin ei tule pettymyksiä.
Projekti nimeltä unirytmin korjaus on saanut pontta taloyhtiömme remontista, mutta tuntuu että päädytään samaan lopputulokseen kuin mitä ilman unirytmin korjausta; nukutaan päivät ja valvotaan yöt. Kun aamulla herää aikaisin meteliin, tulee nukkuneeksi iltapäivällä. Kun nukkuu iltapäivällä, ei saa yöllä unta ja kirottu kierre on valmis. Toisaalta, kaksiosainen uni tuntuu virkistävän enemmän kuin yhdessä osassa nukuttu, liekkö fibrolla jotain tekemistä tämänkin kanssa.
Fysioterapeutin neuvomat liikkeet tekevät kipeää ja niistä palautuminen kestää monta päivää. Puhumattakaan siitä kuinka raskaita ne ovat, pumppu tuntuu vetävän viimeisiään kun niitä tekee vaikka toistoja tehdään vain 5 x 3. Teipithän ei loppupeleissä korjaa mitään, etenkään synnynnäistä vauriota mutta fysioterapeutti oli sitä mieltä että laitetaan nyt kokeeksi kyynärpäihin jos vaikka niistä olisi jotain hyötyä liikkeitä tehdessä. Onhan niistä, tuntuu että käsien asento on parantunut eivätkä ne taivu ihan niin helposti ihan niin yli kun on teippi siitä muistuttamassa, mutta rannepa taipuu sitten senkin edestä. Voisihan niitä vaikka muissakin nivelissä kokeilla ihan vain siksi että en näytä siltä että olen kyllästynyt tähän leikkimiseen (olen).
B-lausunnon mukaan olen raskaan työn kiellossa marraskuun loppuun, he siis tosiaan olettavat minun kykenevän normaaliin työhön marraskuun lopussa. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, etenkin kun vointi tuntuu koko ajan olevan huonompaan päin. Turhaa työtä, kuin yrittäisi vainajaa elvyttää kun minua yrittää kuntouttaa työkykyiseksi. Kun saat paikan x parempaan jamaan, hajoaa paikka y. Suota siellä, vetelää täällä. Mutta yritetään nyt niin ettei kukaan voi mussuttaa ettenkö muka yritä. Yritän, mutta raja se menee jossakin. Viimeistäänkin siinä, että ihmeparantumiset ovat yhteisön normi. Loputtomiin ei voi asettaa itselleen epärealistisia tavoitteita sillä se kostautuu vähintäänkin henkisenä pettymyksenä. Enkä mielestäni ole tässä vaiheessa edes pessimisti, vaan realisti. Kaunis ajatus, että kroonisesti sairaalle nuorelle pitää valaa toivoa valoisasta tulevaisuudesta, mutta en minä sentään idiootti ole.
Mieltäni painaa pelko siitä, että tulee taas aamu jolloin ei saa jalkoja alleen ja taas ollaan pyöreässä pisteessä 0, maataan sängyssä itkemässä ja kontataan vessan lattialle kolmelta yöllä voimaan pahoin ja miettimään syytä sille, miksi pitää kärsiä niin paljon. Haaveita minulla on, että vointi pysyisi edes tällaisena kohtalaisena talven eikä tarvitsisi luopua mistään, mutta sanotaanko näin että olen varautunut kaikkeen ja tulevaisuus on yksi suuri mysteeri. Vielä ei saa katkeroitua, mutta kivut kertovat siitä että toivo normaalin ihmisen talvesta hiipuu. Eivätkä nivelet ole sen paremmassa kunnossa. Jää nähtäväksi, mitä tapahtuu ilmojen kylmetessä.
Soutaa, huopaa siis. Kun pystyisi vielä ymmärtämään tarkoituksen tälle. Sen, jonka luulin jo ymmärtäneeni, mutta mikä ei sitten ilmeisesti ollutkaan sitä mitä ymmärsin ja minun haluaisin nyt kovasti ymmärtää sen mitä en silloin ymmärtänyt. Tai sillee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti