Uusi koti tuntuu liian isolta asuttavaksi, vaikkei eroa vanhaan asuntoon ole kuulemma kuin 5 neliötä. Sen isous tietenkin korostuu kun huonekaluja on vähän. Annoimme vanhat sohvamme pois muutossa koska en pitänyt väristä ja olivathan ne jo aika kärsineetkin. Lisäksi hankittavana olisi vielä kirjoituspöytä makuuhuoneeseen tuoleineen (kun sinne kerran mahtuu!), toinen kirjahylly, kiipeilypuu kissalle, toiselle puolelle sänkyä yöpöytä - meillä nimittäin mahtuu kulkemaan sängyn molemmin puolin ja oikein hyvin kaapinovetkin aukeavat! Täällä on myös ihan liikaa säilytystilaa (paitsi keittiössä), kaapit näyttävät oudon tyhjiltä. Mutta kaipa tähänkin tottuu.
Tekeminen ei täältä kyllä lopu ihan heti. Olen tässä tehnyt pidennetyn viikonlopun verran hommia ja sitä riittää silti. Paikat oli jätetty aika törkyiseksi - edellinen asukas likaiseksi ja ukon kaveriporukka sikin sokin (mies ei töiltänsä ollut ehtinyt tehdä juuri mitään ja no okei, sanoinkin sille että haluan laittaa kämpän itse, kollaasi sitä kaaosta havainnollistamassa...). Siellä minä sitten ähisin, puhisin ja kirosin, mutta sain kuin sainkin sänkyyn, keittiön pöytään, parvekkeen pöytään ja sohvapöytiinn ruuvattua jalat kiinni. Ystäväni tuli onneksi avukseni pesemään ikkunat, suuri kiitos vielä siitä. Nyt pääsee valoakin sisään.Vielä olisi järjestelyhommia, kaappien ja ovien pyyhkimistä, hellan ja jääkaapin pesua, sisustamista ja ostoksia, mutta voiton puolella aletaan pikkuhiljaa olla.
Johan tämä tuntuu kodilta, kyllä tämä on rakkautta ensi silmäyksellä. Aurinko paistaa kauniisti sisään koko iltapäivän ja paikat auringonlaskun katsomiseen ovat parvekkeella mitä parhaimmat. Asunto, koti, on ihanan tilava, valoisa ja siellä on raikas ilma (kaksi ja puoli vuotta tunkkaisessa vanhassa asunnossa, jossa keittiö on suoraan 60-luvulta (eikä söpön retrosti vaan kamalalla tavalla), asuneena tämä ei ole itsetäänselvyys!)
Vielä täytyisi vanhoilla kotikonnuilla ajella muutama tunti ja suorittaa inssi. Kun teoriakokeet menivät läpi niin inssi ei tunnu ollenkaan vaikealta. Jotenkin autolla ajaminen tuntuu tulevan luonnostaan, ja autokoulun opettajakin on sanonut että olen muita paljon edellä. Saattaapi tietysti olla että ikä on tuonut järkeä ja keskittymistä päähän, olenhan hieman tavallista autokoululaista vanhempi, en tiedä onko sillä mitään tekemistä asian kanssa, että äitini on ammattiautoilija. Inssin pitäisi opettajan mukaan olla "näillä rahkeilla helppo nakki jos keskityn ja pidän hermot kasassa". Hermostuessani alan säheltämään ja sitten menee kaikilla pasmat sekaisin. Sitä itsehillintää siis pitäisi kehittää.
Kaiken tämän hösläyksen keskellä tuntuu hyvältä ja rauhalliselta, muutto on juuri se mitä tarvitsen elämääni. Etäisyyttä kaikkeen, oman itsen etsimistä ja tunnustelua, mitä haluan elämältäni. Kokonaan uusi elämä. Kun saisi netin vielä kotona toimimaan niin muuta valittamista nyt ei ole.
Kirjoitan tätä bussissa, matkalla uuteen kotiin puolen omaisuuteni kanssa, ensi kerralla onkin sitten viimeinen muuttoreissu, sen jälkeen käyn vain reissaamassa siellä missä olen syntynyt ja kasvanut suurimman osan elämästäni. Levollinen olo, eikä vain matkan teon vaan myös päämäärän vuoksi. Luonto on herännyt eloon, matkalla kukkii valkovuokkoja. Menkää ulos ja herättäkää itsenne eloon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti