...et voi ottaa vain yhtä. Sorruimme sitten evakossa ottamaan toisen kissan. Ei se nyt ihan hetken mielijohde ollut, olen asiaa mielessäni kypsytellyt. Eivätkä asiat sitten menneetkään ihan niin piippuun vaan Maisa käy pentuun kiinni kuin vihainen sika limppuun eikä parinkaan viikon jälkeen näytä vielä vihreää valoa. Enää ei tosin käy muuten vain sähisemällä pennun häkin luona, sen voinee laskea jo edistykseksi. Ehkäpä kisut tottuvatkin vielä toisiinsa, mutta ainakin toistaiseksi pentu jää äidilleni kun uudessa kodissa en töiden takia pysty niitä koko ajan vahtimaan. Maisa on myös toisen kissan läsnäolosta ollut kovin hermostunut. No mutta nytpä sillä on ystävä ainakin kun mennään äiskälle kyläilemään, en usko että siskolta saa sitä enää takaisin. Ja jospa tällä kertaa tehdään kompromissi sitten näin päin miehenkin kanssa, mies ei nimittäin ollut toisesta kissasta missään vaiheessa innostunut.
Tällaisista tapauksista omistajakin oppii aina jotain. Nyt sisäistän sen, miten ihmisestä vain on kiva ajatella että kissa tarvitsee ystävän vaikka eläimenä kissa pärjää oikein hyvin keskenäänkin. Maisa on oiva esimerkki kissasta joka on seurankipeä ja ihmisrakas mutta ei kaipaa kissaystävää.
Mutta joka tapauksessa, meiltä sai kodin katastrofikissa Salama, joka on vääntynyt Salmaksi ja joka puolestaan on vääntynyt Sallaksi. Salla löydettiin talvella halkopinosta erään mummonmökin pihamaalta ja siirtyi sijaiskodista meille tosiaan sen pari viikkoa sitten. Salla on eläinlääkärin arvion mukaan noin 8-12 kuukautta vanha, joskin kooltansa ja fysiikaltaan muutenkin se vastaa luovutusikäistä pentua. Sallasta on tullut tänä aikana täysin kesy, se on rohkaistunut, alkanut syömään paremmin märkäruokaa ja sitä mukaa myös virkistynyt. Toisin kuin röyhkeä ja pöyhkeä spidercat Maisa, Salla on ainakin toistaiseksi herttainen sylissä kehräävä kullannuppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti