Kesä eikä mitään tekemistä

 

Koko muutaman päivän helleaallon (lue: Suomen kesän) ajan kärsin lämpöhalvauksen oireista. Olo oli hirvittävän tuskainen, vaikka kipuja ei ollut juuri lainkaan. Join hirveitä määriä ja siltikin vain nousi kuume ja lojuin sängyn pohjalla voimattomana ja pahoinvointisena. Sehän nyt ei sinänsä mikään uusi kokemus ole, mutta lämpöhalvaus kyllä on. Nyt sitä osaa olla kiitollinen viileistä ja sateisistakin kesäpäivistä, ne virkistävät.  

Kuumimpana päivänä menimme kissan kanssa lähimetsään seikkailemaan kun kämppämme alkoi lämmetä sietämättömäksi. Metsässä ei ollut niin kuuma ja reissu virkisti molempia. Maisa oppi kävelemään remmissä ja siellä se jolkotti polkuja pitkin menemään. Mamma jolkotti perässä vähän kömpelömmin epätasaisella polulla. Löysimme kiven jolla istuskelimme jonkin aikaa kuunnellen hiljaisuutta. Metsät on kyllä vaan niin ihania paikkoja, tuntuu aina kuin menisi kotiin. 

Kovasti olen yrittänyt myös kirjoittaa, mutta writer's block on päällä nytkin. On kuin kirous, että juuri kun innostun kirjoittamiseen ja hehkutan sitä täällä, inspiraatio on tipotiessään. Kirjoittaminen on minulle nautinto ja taidetta ja luon kunnollista tekstiä vasta tietyssä mielentilassa. Täydellisyyden tavoittelukaan tekstin suhteen ei tietty auta asiaan. 

Elämässä on edelleen kipua, uupumusta, pahoinvointia ja liuta muita oireita. Mitään ihmeparantumista ei siis ole tapahtunut vaikka sairastelusta en olekaan vähään aikaan kirjoittanut. Mutta kipu on koko ajan ollut hallinnassa eikä se ole vienyt elämästäni mitään. Sen kummemmin tulevaisuutta ajattelematta olen tehnyt asioita ja ollut erityisen onnellinen ja kiitollinen siitä että voin niitä tehdä. Liikunta on tehnyt minusta vahvemman ja adrenaliinihuuruista on saanut kummallisesti pontta jaksaa. Loppukesän aikana aion nostaa vielä kuntoa ja katsotaan sitten mikä syksyllä on olotila, uskon ja toivon että parempi kuin viime syksynä, emmehän me ole Lyrican kanssa vielä syksyä yhdessä läpikäyneetkään. Pidetään peukkuja.

Suurin motivaattori tähän liikunnalliseen elämänmuutokseen on tietysti hevostelu. Käyn kerran viikossa hoitamassa hevosia ja tekemässä tallitöitä ja sen lisäksi otan toisella tallilla ratsastustunteja viikottain. Henkisesti sillä on ollut suuri merkitys. Elämässä on taas jotain jota odottaa, jotain josta olla intohimoisen kiinnostunut ja jotain jota on jopa realistista harjoitella. Elämä osaa aina yllättää, enpä olisi uskonut voivani enää koskaan olla näin hyvässä kunnossa.

Ainut harmi mikä näihin liittyy, on se että kumpaakaan ei onnistu tehdä viikonloppuisin jolloin minulla olisi vapaata. Työvuorojen kanssa on siis aina vekslaamista mutta yritän saada niitä nyt vaihdettua siten että saisin liukuvat arkivapaat vähän ratsastustuntien mukaisesti. On jopa omasta mielestäni huvittavaa, kuinka innostunut olen taas ratsastuksesta, kuin pikkutyttö. Tulee mieleen se aika kun 8-vuotiaana en pystynyt edes nukkumaan yötä ennen ratsastustuntia kun olin niin innoissani. Hauska miten vanhasta tutusta lajista voi jokusen vuoden tauon jälkeen olla niin innostunut. Kuin olisi tätiratsastaja joka verestää lapsuudessa opittuja taitoja mutta hurjapäisempi. Huomista odotellessa...