Niin kääntyy pian kesäkuu jo loppuaan kohden, eikä ole tullut tehtyä vielä mitään kesäistä, paitsi syötyä rasiallisen suomalaisia mansikoita. En ole ehtinyt parvekkeelle lukemaan, en toreille kojuja katselemaan, en edes ostamaan aurinkolaseja. Miksei talvi voi mennä yhtä nopeasti??
Täällä minä, asun ihanassa kodissa mukavien naapurien keskellä. Täällä sanotaan hei rappukäytävässä ja puhutaan säästä. Jopa small talkia inhoavalle introvertille tämä tunnelma on ihan kiva tai toisin sanottuna ei se ole niin paha, mitään suurempaa ahdistusta ei ole tullut siitä että naapureille saa täällä moikata mulkoilun sijaan. Se lieventää ehkä hieman yksinäisyyden tunnetta, joka tulee siitä kun ei mulla oikein ole täällä paljoa mitään, ei montaa ystävää, ei tuttuja paikkoja. Mutta talli sentään on, jossa käyn hevostelemassa. Viime viikonloppuna sain tarpeekseni hevosettomasta elämästä ja koin jonkun ihmeellisen "elämä on nyt"- kokemuksen ja hommasin itselleni heppailupaikan. Tarkoituksena olisi joka viikko käydä, jos planeetat ovat linjallaan ja vointi sen mukainen.
Paljon taateleita syödessä ruokahalu kasvaa ja pahoinvointi lievenee, minkä vuoksi olen saanut alas kunnon ruokaa ilman suurempia ponnisteluja ja jopa aamuisin. Jalkasärkyä ja muljuvaa nilkkaa lukuunottamatta olen jaksanut ihan hyvin, lukuunottaatta matalapaineisia päiviä jolloin olo on ollut lähinnä sitä luokkaa että olen kuollut, maatunut, noussut haudasta, jäänyt rekan alle ja nukkunut sata vuotta. Vaikka olen vain madellut tietokonepöydän ääreen murojen ja mehulasin kanssa katsomaan videoblogeja ja mennyt illalla neljäksi vaivaiseksi tunniksi töihin. Ei kuulosta ylivoimaiselta vaikka sitä se oli.
Kävin Suomenlinnassa tapaamassa ystäviä ja haistelemassa merituulta. Miehen kanssa menimme ihanan kurdiperheen luo teelle spontaanisti keskellä yötä, toisin sanoen meidät raahattiin sinne puoliväkisin. Ajelin pari tuntia katsomaan Möhköfanttia varsoineen ja sain siitä pitkäksi aikaa hyvän mielen. Törsäilin ystävän kanssa Ikeassa - siitä en saanut hyvää mieltä mutta melkein kaiken tarvittavan uuteen asuntoon. Miehen kaverit tulivat meille syömään iftaria ja leikkimään kissan kanssa. Maisa sai tempuillaan kaikki nauramaan. Ostin aika spontaanisti hetken mielijohteesta pienen mummopyörän kun halvalla sain, se vaatii vielä vähän tuunausta mutta onneksi miehen kaveri on automaalari. Juttelin miehen imaamiveljen ja hänen perheensä kanssa Skypessä. Tai no jos salamien sanomista ja hymyilyä halutaan jutteluksi sanoa. Keskustelusta jäi kuitenkin valtavan mukava fiilis ja heti tuntui, että olen osa perhettä. Suurta sellaista.
Tänään söin raparperikiisseliä, silittelin unista kissaa, seikkailin internetissä löytäen kaikkea kivaa ja yritin nauttia pienistä asioista. Pian on taas talvi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti