Basaarikojujen reunustamaa polkua kiivettiin pitkä matka, jotta pääsimme ihan vesiputouksen juurelle. Sieltä vesi laskeutui pieninä puroina alaspäin ja polun varrelle oli kertynyt jopa lammikoita, joissa ihmiset uivat. Basaarikojuilla myytiin erilaisia ruokia ja matkamuistoja, kaikkea kiinnostavaa ei edes tajunnut noteerata. Pysähdyimme rinteen puolessavälissä söpöön pieneen kahvilakojuun tankkaamaan limonadia, jonka sai itse noukkia suihkulähteestä. Ihan muutaman kerran sai imaista astmapiipusta matkan varrella, mutta lopulta päästiin itse vesiputouksen juurelle.
Ylhäällä otin kengät pois ja kahlasin tietysti hevosta katsomaan.Vaikka Kurdistanissakin on roskia, niin ei siellä oikein silti tarvinnut pelätä, että vedessä olisi ollut lasinsiruja tai muuta terävää. Suomessa tuntuu, ettei oikein uskalla kahlata missään, koska joka paikassa on kaljapullon siruja. Hevonen oli hyväkuntoinen verrattuna siihen, millaisena yleensä turistipaikkojen koristeeksi tuodut hevoset näyttävät. Hieman se luimisteli ihmisten noustessa selkään (mikä kielinee selkäkivusta, mutta on aika tavallista myös kaikenlaisilla käyttöhevosilla), mutta muuten oli oikein hyväkuntoinen, toki siro ja hoikka kuten sikäläiset hevoset yleensäkin. Kaurapussi edessään rouskutteli tyytyväisenä. En sitten mennyt kuitenkaan käymään selässä pientä maksua vastaan, sillä en loppupeleissä näe tuollaista toimintaa kovin hevosystävällisenä. Kävin kuitenkin rapsuttamassa hevosta, ja räpsin kuvia.
Paikka oli täynnä turisteja, suurin osa arabeja, eivätkä kaikki kurdit nähneet sitä hyvänä asiana. Aikuiset ottivat kuvia toisistaan ja lapset leikkivät vedessä kiljuen, kaikki kuitenkin selkeästi nauttivat olostaan. Koska turisteja oli niin paljon, en täällä ollut huomion keskipisteenä, ja oli minunkin aavistuksen helpompaa olla - jos ei huomaamaton niin huomaamattomampi.
Kurdistanissa oli ihanaa, miten tällaisetkin turistikohteet jätettiin hyvin pitkälti luonnontilaansa, eikä niihin koskettu kuin sen verran, mitä oli tarpeellista. Koko polku vesiputoukselle oli päällystämätön ja portaaton, kojut oli vain pystytetty sen varrelle. Vesiputouksen vesi jatkoi matkaansa miten lystäsi, eikä putousta oltu reunustettu. Ihmiset saivat kävellä sen juurella luonnonkivillä. Jos miettii, miten vastaava ratkaisu oltaisiin tehty Suomessa, olisi polku taatusti kivetty/asfaltoitu, porrastettu ja vesiputouksen alue rajattu ja siellä tallustelu ehdottomasti kielletty. Täällä ei ollut puhettakaan sellaisesta, säännöille ei nähty tarvetta. Juuri se tekee mielestäni Kurdistanin hienoista paikoista vielä niin paljon hienompia, kun ihmiset saivat oikeasti nauttia näistä siunauksista. I mean, mitä kivaa on vesiputouksessa, jos sen juurella ei saa kahlailla? Sama homma pätee edellisen postauksen lähteeseen Khurmalissa.
Ahmedawa on tullut tunnetuksi vesiputouksesta, mutta putoukselle mennessämme tuli nähtyä muutakin upeaa, esimerkiksi moskeija, jonka linkin liitän tähän, sillä en saanut siitä itse kelvollista kuvaa. Näin tämänkin moskeijan kuitenkin ohikulkiessa, eikä senkään ohi oikein voinut kulkea ilman, että olisi ihastellut kauneutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti